New Zealand

Pari ärräpäätä
by

Pari ärräpäätä

Perkele.

On tässä odoteltu kuin kuuta nousevaa että valtakunta siirtyisi kakkos-tasolta ykköselle jotta harrastukset ja pelikausi pääsisi vihdoin alkamaan. Ei sillä että sitä järjetöntä kolmen lapsen/teinin arkikuskausrumbaa millään tasolla kaipaisin mutta ikävä on kyllä kova seisoskelemaan pelikenttien reunoille viikonloppuaamuisin (ja iltapäivisin) kahvikupin ja kulmakunnan juorueukkojen kanssa. Paitsi silloin kuin sataa kaatamalla, eli aika usein.

67961787_10157533408112220_4008675418977599488_o

Valmistelut alkavaan talvipelikauteen on onneksi aloitettu ja yhden lapsen kohdalla se tarkoittaa pakollista ikäsarjapunnitusta.
Normaalielämässä homma on ollut melkomoista sirkusta kun koko maakunnan kaikki seurat roudataan saman katon alle, samaan aikaan. Kaikki ne tuhatkunta hukkapätkää marssitetaan jonossa vaa’alle, naamataulut valokuvataan väärinkäytösten estämiseksi, painorajoilla kiikkuvat kakarat syö aamupalansa vasta kun punnitus on onnellisesti ohi (tai vastaavasti ne isompien sarjaan hinkuvat syövät tripla-aamiaisen ja yrittävät piilotella kiviä taskuun) ja pelikausi saa alkaa.
Korona-elämässä tänä vuonna homma hoidettiin huomattavasti vaatimattomammin ihan vaan oman seuran sisällä mutta tokikin virallisten valvojien silmien alla – niiden väärinkäytösten estämiseksi.

61829686_10157353994662220_3133731782680117248_o

Mutta kuinkas kävikään?
Meidän tuvassahan nyt ei pitäisi olla asiassa mitään ongelmaa kun ollaan kaikki vähän vajaamittaisia ja aika kevyenpuolisiakin (paitsi allekirjoittaneella kevyenpuoleista ei ole enää kuin pääkopan sisältö). Ja kun tuo kitukasvuisempi kuopus pelaa tyttönä poikien seassa missä osa kolleista on toistakymmentä kiloa painavampia katujyriä niin yks punnitus nyt missään tunnu. Joukkueessa pelaavan 12-vuotiaan paino kun pitää olla alle 57kg. Ja sehän on ihan aikuisen paino se.
Paitsi että…

Koska Murjopurjo-Mykkäponi on jo kertaallen jouduttu siirtämään pienen kokonsa vuoksi nuorempien sarjaan, niin hänelläpä onkin ihan omat vaaka-vaatimukset. Viime vuonna se painoraja olisi ollut max 43kg, toisin kuin niillä saman joukkueen pojilla jotka saa heittämällä painaa sen aikuisen painon. Tämä ei meikämandoliinilla mene jakeluun, ei sitten niin millään.
No, neljäänkymmeneenkolmeen kiloonhan tuo rimppakinttu tuskin pääsisi vaikka viisitoista pitsaa heittäisi punnitusaamuna naamariinsa, että siinäkään ei pitäisi olla ongelmaa. Varuiksi tsekattiin painot pariin otteeseen kotona edellisinä päivinä ja iloisia, kolmosella alkavia lukemia sieltä putkahteli. Kaikki hyvin siis.

(Tähän välikommenttina että itseäni puistattaa nämä punnitukset ja sen tuomat paineet lapselle painon tsekkaamisesta vaikka turvallisuudestahan tässä onkin kyse.)

61636802_10157353910607220_4071175160298733568_o67939229_10157533406147220_3852352387658285056_o

Ja sitten tuli se iloinen punnituspäivä ja vähemmän iloinen ylläri että unioni oli mennyt tälle kaudelle laskemaan ennestään painorajaa, ainoastaan alle 40kg sallitaan enää mittarissa että likka saa jatkaa omassa joukkueessaan.
Sukat pois, korut pois, älä juo, älä hengitä… ja tasan 40kg pamahtaa mittariin!!! Tasan 40! YHDESTÄ GRAMMASTA KIINNI PERKELE!!!
Yhden gramman vähemmän niin pelikausi saisi alkaa. 39,999kg niin pelikausi saisi alkaa. Mutta 40. Nyt ei ala. Ainakaan omassa joukkueessa.
Olisiko auttanut jos ponihännän olisi ottanut auki, painaako kumilenksu sen gramman verran? Olisiko pitänyt käydä äkkiä vessassa riisumassa kalsarit pelisortsien alta pois, olisiko siinä lähtenyt se gramma?
Täytyy sanoa että hieman nyt pientä ihmistä sapettaa tämä grammantarkka vaakapelleily. Ymmärrän turvallisuusaspektit, ymmärrän että kyseessä on raju kontaktilaji missä käy pahojakin onnettomuuksia niin isoille kuin pienillekin. Mutta että GRAMMA??

Se ei vaan käy järkeen että joukkueen pojat saavat painaa jopa yli kymmenkunta kiloa enemmän, jokseenkin omaan ajatusmaailmaan istuisi silloin se että tyttären MINIMIpaino olisi oltava sen 40kg. Turvallisuussyistä. Vai sattuuko vähemmän kun 57kg katujyrä taklaa alle 40-kiloisen kuin yli 40-kiloisen? En vaan ymmärrä, en.

Nyt sitten istumme kuumeisesti odottamassa soittoa että tekeeko unioni myönnytyksen tuohon yhteen grammaan vai ei. Todennäköisesti ei, ja yksi Murjopurjo on tämän jälkeen entistäkin murjompi.

Meni vähän tunteisiin tämä. 😉

91230586_10158260352127220_3180062788902977536_o

by

Roadtrippiä. Eli peffanpuudutusreissulla.

_DSC5677Päätettiin tuossa taannoin (tai no onhan tästä jo useampi kuukausi, alkutalveahan se oli jo) lintsauttaa lapset koulusta ja tehdä muutaman päivän roadtrippi. Sellainen intensiivinen ahterit puuduksiin-automatka. Että kun isäntä joutuu ajamaan pohjoissaarta nonstoppina läpi niin hei eipä mitä kun kaikki messiin vaan. Isännälle seuraa. Nähdään vähän maisemia. Ja kaikilla on kivaa.

Untitled-1

(Ei ne lapset kyllä oikeesti lintsanneet. Täällä kun saa kepeästi olla pois opinahjoista kunhan vaan ilmoittaa milloin tulee takaisin. Totesivat koulun respassakin että enemmänhän ne varmaan siellä tien päällä näkee kun koulussa. Jess!)

Tiedä sitten mitä oppivat. Neljä päivää ajoa aamusta iltaan ja kahden päivän jälkeen olivat jo niin kyllästyneitä että nukkuivat suurimman osan matkasta. Tai tappelivat fidget spinnereistä.
Alkoihan tuo vähän itseäkin puuduttamaan (muutenkin kuin pelkästään perskannikoiden osalta) kun yllättävän monta tuntia putkeen löytyykin sitä ihan latteeta, mielikuvituksetonta peltomaisemaa. Vähän kuin pohjanmaalla ajelis. Boring!

Vaan toki suurin osa ikkunanäkymistä oli kyllä kaikkea muuta. Huikeita maisemia, lumihuippuisia tulivuoria, kuumia lähteitä. Olisi tehnyt mieli pysähtyä puolen tunnin välein mutta minkäs teet, ei auta itkut kun kello tikittää ja satoja kilometrejä matkaa jäljellä ennen kuin tulee pimeää.

 

_DSC5503

Täältä startattiin, kotinurkilta.

Kamerakin tuli raahattua ihan turhaan mukaan koska aikaa ei ollut juurikaan mihinkään maisemienihailupysähdyksiin. Sitä yritti vaan vauhdissa ikkunan läpi räpsiä jotain, loppumatkasta ei viitsinyt enää edes vaivautua. Käytännössä ajettiin aamusta iltaan, napattiin tienvarsisyöttölöistä syömiset kyytiin ja mussutettiin vauhdissa.

Isommissa kaupungeissa oli se hyvä puoli että kun isännällä oli asiakastapaamisia niin löytyi kauppakeskuksia ja muita huvituksia missä sai mukulat hengailla muutaman tunnin hilpeenä. Itse olisin mieluummin etsinyt maisemia mutta näissä olosuhteissa oli vaan parempi pitää jälkikasvu mahdollisimman tyytyväisenä.

Loppumatkalla työpysähdykset osuikin sitten sellaisille alueille missä ei juuri mitään tekemistä keksinyt siksi aikaa. Aika pateettisen näköistä Suomalaissakkia näkyi siis kylänraiteilla laahustamassa. Ens kerralla ollaan pirteämpiä.

_DSC5517_DSC5521_DSC5564

Mutta mehän otettiinkin roadtrippi alunperinkin ihan siltä kannalta että nyt on hyvä tiirailla niitä tienoita mihin sitten halutaan myöhemmin ihan kunnolla ajan kanssa. Ja löytyihän niitä, jos vaikka kevätlomalla kuukauden päästä suunnattaisiin ihan ajan kanssa ihmettelemään maisemia – niitä mitkä nyt vaan vilahti ohi. Ja eteläsaarellekin pitäisi tehdä yhtä tiivis tiedustelureissu. (Lapset jo kovaäänisesti ilmoittivat etteivät varmana tule mukaan)

_DSC5586

_DSC5612

Tarpeeksi ylös kun ajoi niin tulihan sitä luntakin vastaan. Ei ole ollut ikävä. Eikä tule.

_DSC5630_DSC5674_DSC5676_DSC5658

Ja onhan se kyllä pysäyttävää kun näkee tulivuorelta kohoavat savuvanat tai kuumien lähteiden höyrypatsaita tien varsilla. Toisinaan niinkin valtavina että näkyvyys ajaessa katosi ihan mitättömiin.
Tai jyrkän rotkon vastapuolella vesiputousten valuvan alas käsittämättömän turkoosiin jokiin. Aivan epätodellisia maisemia. Kyllä näissä harmitteli ettei ollut aikaa jäädä näitä näkymiä kunnolla kuvaamaan, mutta toisaalta eihän me täältä olla mihinkään lähdössä. Ehtii vielä vaikka kuinka moneen kertaan uudestaankin.

_DSC5714

Ei muuten kauhiasti kannata kysellä vinkkejä Hamiltonin ja Aucklandin välisen taipaleen varrelle. Tämän enempää ei sumussa näkynyt koko matkalta.

_DSC5768

Eikä haittaa vaikkei aurinko paista. KATSOKAA NYT!!! Katsokaa nyt näitä miljöitä!

_DSC5831

 

TEREVETULOA ROTORUAAN!

“Heitäppä kuule leijat! Heitäppä! Ei muuten varmana kukaan huomaa!”

Niinpä niin, rakkaat lapseni ne osaa ajatella ilahduttavan positiivisesti myös mätämunan hajuisessa kaupungissakin 

 

_DSC5779

Näppien lämmitystä

_DSC5782_DSC5809

_DSC5841

Kuplii, kuplii. Varokaa roiskuvaa mutaa!

_DSC5859

_DSC5882

Harmi ettei Rotoruassakaan ollut aikaa yhtä yötä pidempään. Saavuttiin iltahämärissä, startattiin aamulla ennen auringon nousua. Taisi olla talven kylmin päivä, aamulla vain pari astetta lämmintä, leirintäalueen mökissä varmaan miinusasteita. Äkkiähän ne lämpötilat onneksi kohoaa kunhan aurinko pääsee nousemaan. Ei se vaan siinä lämmittämättömässä lastulevyhökkelissä paljoa yöllä auta.

Aamulla lähtiessä vettä tihuutti hämärässä ja hengitys höyrysi, olisi niin tehnyt mieli pulahtaa aamu-uinnille tienvarsien kuumiin lähteisiin mutta se jäi nyt sitten odottelemaan seuraavaa kertaa. Sen verran toki stopattiin että käytiin rannassa kokeilemassa veden lämpöä. Ihan huikeaa, lämpimämpää kuin porealtaassa!

Aucklandissa sentään saatiin viettää yksi kokonainen päivä kun isäntä luuhasi messuilla.
Yövyttiin kivassa, pienessä huoneistohotellin “penthousessa” mikä oli aika luksusta toiivine suihkuineen ja kattoterassin grilleineen kun on totuttu vaan mätämotelleihin ja koomisiin leirintäalueisiin.
Ja vaikka oman asuinkaupungin maisemat viehättääkin paljon Aucklandia enemmän niin kyllä Aucklandin ydinkeskustan vilinä oli minunkin mieleen. Ja lämpötiloista en edes ala. Ihanan lämmintä verrattuna tähän meidän tuulitunneliin.

Ja mihin lie jemmasin ne muutamat kännykkäräpsyt siltä päivältä? Ei hajuakaan. Ehkä joskus etsin, ehkä en. Tai odotan seuraavaa kertaa ja otan uudet.

Rotorua_DSC5930

Kaikkien yllätykseksi varsin kivuton ja kiva reissu.
Ja kun jälkiasvulta tenttaa että mikä oli reissussa parasta:
“HENKKAMAUKKA!”

Mitäs menin kysymään…

by

Mitäs me, pahanilmankurpat!

Hannuhanhia? No ei oo täällä(kään) päin näkynyt.

Suomessa vähän totuttiin siihen että jengi tirskahteli alvariinsa meidän kestoepäonnelle. Vuodesta toiseen. AINA jotain.

Ja ei siis mitään laimeita kahvikupintippumisia lattialle tai myöhästyinpätaasbussistajuttuja. Vaan tyyliin: ruohonleikkurista kiveä lämpölasi-ikkunoiden läpi keittiönseinään samalla hetkellä kuin katosta alkaa vedet vuotamaan lattialle ja pesukone posahtaa laakista. Ja siihen samaan syssyyn putkirikkoa ja auton leviämistä keskelle korpea ja kämmäyksiä terveydenhuollon sun muun kanssa.
Ja heti seuraavalla viikolla taas uusiksi samantyyppisellä repertuaarilla ja välillä vähän enemmänkin. Jatkuvasti sitä samaa. Vuodesta toiseen. Potenssiin sata.

 

533105_10151138516692220_1805848840_n

Ihan itte tein. Kätevä emäntä. “Loppui kesken toi kirkas pakkausteippi niin jatkoin sitten sisäpuolelta ruskeella. On nääs meinaan niin sävy sävyyn nyt noitten ristikoitten kanssa.” Wise thinking!  Soittakaa hei ihmeessä jos ikkuna hajoaa, kyllä meikä hoitaa!

No ei näköjään pakeneminen maailman toiselle puolelle tehnyt hannuhanhia meistä sekään. Vähän meinaan näyttää samaan tapaan jatkuvan meno täälläkin.

Ensin hieman helpottuneena hymiltiin että on se vaan eri mukavaa asua vuokralla kun ei tarvitse itse olla vastuussa niistä kotivahingoista. Mutta ei tässä nyt ihan hirviästi hymyilytä kun koko ajan sattuu jotakin. Ja vaikka onkin meistä riippumattomista syistä niin kyllä tässä vähän mietityttää haluaako vuokraisäntä jatkaa meidän vuokrasopparia kun näiden muutamien kuukausien aikana on jo niille tipahdellut useampien tuhansien dollareiden edestä huoltolaskuja. Että ehkä nekin kohta ajattelee että puskiin vaan tommoset kurjuuden kurpat ja vuokrataan talo jollekin hannuhanhen tapaiselle ennemmin.

No ei se mitään. Ajatellaan positiivisesti:

  • Ne uima-altaasta alanaapurin pihaan valuneet n.50 000 litraa kloorivettä ei tainnut aiheuttaa kuitenkaan mitään varsinaista vahinkoa. Kai? (Saattais ehkä pihan yrtit vähän tykätä kyttyrää mutta eipä heillä näytä sellaisiakaan kasvavan. Ainakaan enää.)

 

  • Se maanjäristyksen kaatama korkea pesuhuoneen kaapisto olikin takaa täysin läpimätä ja homeessa. Ei oltaisi muuten huomattu. Hyvä kun kaatui.

 

  • Se olohuoneen lämpöpuhallin, se talon ainoa……. No ehkä hyvä että hajosi ENNEN kuin sitä oltiin vielä kertaakaan käytetty. Ettei voi pistää sen piikkiin että oltaisiin väärin käytetty. Tai toki voi pistää. Mutta toivotaan että ei kuitenkaan.

    after

    Uusintakuva. Kun on niin kiva. Joku sisustusguru jos keksisi millä tuon peittäisi. Ennen kuin kaivan sen pakkausteipin esille. Saa ehdotella!

  • Autotallin ovi. Eipä tuo meidän näppärä pieni perhekinderi edes mahtuisi autotalliin muutenkaan. Ei tarvitse enää ulos lähtiessä miettiä että jätinkö tossut autotallin ovelle vaiko keittiöön kun autotallin ovi otti ja hajosi.
20623998_10155621153867220_1761695534_n

No ei kai tämmöinen hirvittävä lestabussi mihinkään autotalliin mahtuiskaan. Yhtäkään parkkihalliakaan ei ole vielä tullut vastaan mihin sillä pääsisi. Ei sillä että edes kehtaisinkaan. Onhan se ruma mutta ennenkaikkea ihan helevetin epäkäytännöllinen. Syttyispä vaikka palamaan tai jotain.

 

  • Parvekehuoneen (tai en minä edes tiedä miksi sitä sanotaan, sellainen lasitettu parveke itse siellä parvekkeella) valokate kun alkoi vuotamaan niin saatiin oiva kasvihuone: ruukkukasvit siihen alle vaan ja kastelu hoituu ihan itsestään.
20624548_10155621160577220_1910540590_n

Ja ah, mitä kasveja täällä saakaan. Minä, antihortonomi, hilloaisin nyt kärrykaupalla taimia kotio. Että ihan hyvä että katos vuotaa, kuivuuteen kuolisivat tämän dementikon hoidossa muutoin.

  • Uima-allashuoneen falskaava katto…. Ei. Ei siihen mitään positiivista kyllä keksi että sadevesi valuttaa kaikki mullat ja kurat sisälle. Ja tässä maassahan tuppaa sitä sadetta piisaavan.
20623832_10155621199457220_1826497541_n

Kyllähän tän mahtavan luksuspuksuksen veden mieluusti pitäisin jatkossakin yhtä kirkkaana. Falskaava kate on eri mieltä. Naapurikorttelin putsausfirma on myös eri mieltä – kolehtiahan se vaan niille tietää kun alvariinsa täytyy meillä juosta putsaamassa.

 

  • Niin ja muuten se kiukkuinen setä, se kenen autoon peruutin tolla helvetinkinderillä, siitä ei sitten koskaan kuulunutkaan mitään vaikka odotin isoa laskua pääsiäiseksi. Tai noh, mistäs minä tiedän kuinka kauan täällä ei-niin-nokonnuukaa-maassa näissä kestää. Voihan se olla että jouluna vielä yllätyn.
    (Niin ja tämä oli kyllä ihan itseaiheutettua! Hyi! Hyi minä!) 

Mutta hei! Kesä tulee ja kesä kuivaa! Ehkä myös tuon pesuhuoneen seinän sisällä olevan vuotavan putkirikon? Niin ainakin vuokranantaja tuntuu ajattelevan. “Tarkkaillaan sitä miten se etenee.” No eteneehän se, oikein mukavasti näköjään. Ihan ilman tarkkailuakin.

Mutta mikä parasta – ME OLLAAN TÄÄLLÄ! Onhan se nyt lottovoiton kaltainen mäihä, MEILLE! Mikään ei nyt haittaa, ei vesivahingot eikä reiät seinissä. Ei edes se että saataisiin häätö tuvasta. Ei haittaa. Mikään!

20616174_10155617293262220_600051997_o (1)20624153_10155621197402220_602880088_n

by

Kunhan vaan jouteillaan

Pitäisi kai alkaa oppia siihen että sää vaihtuu täällä yhtä nopsaan kuin naisihmisen mieli. Eikä sitä(kään) voi oikein ennustaa: piti sataa mutta tulikin t-paitakelit. Ja piti paistaa mutta pistikin sataen kuin esterin persiistä. Ihan siis kuin ne jotkut tuulella käyvät naiset, koskaan et tiedä millä tuulella tänään mennään. Tai niin ne jotkut väittävät.
_DSC6469

Piti mennä pingviineitä bongaamaan mutta koska sää lupas sitä Esteriä niin peruttiin suunnitelmat. Ja satoiko? No tietenkään ei.

Ajeltiin sitten huviksemme  uusia teitä pitkin poikin. Wainuomatan joen suulle baring headin majakalle päädyttiin.
Suora näkyvyys eteläsaaren lumihuippuisille vuorille, lampaat tallusteli rannassa meidän ja muutaman kalastajan kanssa. Olipa yksi päkäpää tallustellut vähän liiankin reteesti ja jokeen pudota putkahtannut raasuparka ja sinne jäänyt. Ei tehnyt mieli jäädä siihen ongelle.

_DSC6428_DSC6448_DSC6480_DSC6488

Poimittiin kahvit ja jätskit sympaattisesta dairysta sympaattiselta (ja vähän turhankin puheliaalta) rouvalta ja napattiin kotimatkalla taas ne pahanmakuiset vitosen pizzat. Miksi??? En ymmärrä, en…

_DSC6489_DSC6503_DSC6521_DSC6538

Ja sitten tuli seuraava viikonloppu.
Piti sataa, peruttiin suunnitelmat, ei tietenkään satanut.

_DSC6549_DSC6558_DSC6565

Ajettiin Paraparaumu beachin torille hakemaan vihannekset ja mausteet, käytiin rannalla tuulettamassa paljaita varpaita (pitää muuten ryhdistäytyä ja lakata varpaankynnet), haettiin kahvit ja ajettiin Waikanae beachille nauttimaan auringosta, kaivelemaan joenuomaa ja keräämään simpukoita ennen kuin palattaisiin kotiterdelle grillailemaan ja imemään lisää aurinkoa.

_DSC6566_DSC6573_DSC6579_DSC6601

Terkkuja muuten Esteriltä – ei sitten tarvinnutkaan kaatosateessa grillata, ens viikonloppuna uus yritys?

_DSC6621

 

by

Pukerua Bay, uusinta

_DSC4320

Aamun uhkailut tepsi. Kukaan ei tapellut, itkenyt, aiheuttanut mitään sen massiivisempia mutsiraivareita ja sääkin suosi. Jää tekstitkin lyhyeksi kun ei ollut mitään purnattavaa.

_DSC4172_DSC4182_DSC4208_DSC4157

Keräiltiin pauan kuoria, löydettiin vesiputous, kummasteltiin Hongoeka maraen varrelta löytyviä hökkeleitä ja asuntovaunuasumuksia.
Syötiin köyhät eväät rantakivillä ja kotimatkalla koukattiin ostarille.
Että joskus sitä voi mennä ihan tavallisestikin päivät. Ilman äänijänteiden katkeamisia.

_DSC4299_DSC4302_DSC4266_2_DSC4252_DSC4199_DSC4241_DSC4331

by

Pukerua Bay. Eka yritys.

Meidän partsilta näkyy suoraan Pukerua Baylle. Tuo näky mikä tämän blogin yläpalkin kuvassa on. (Yläpalkki? Sanotaanko sitä edes yläpalkiksi? No siis tämä kuva kuitenkin)
Sinne siis loikkimaan-lompsis tuossa taannoin yritettiin.
Yritykset meidän laumalla on ihan yhtä tehokkaita kuin tämä bloginkin päivittäminen. Pitäis ja pitäis ja vähän tuppaa jäämään kesken. Bucket-lista on pitkä noiden retkienkin osalta.
_DSC3795

Alku menikin hyvin. Sitä jaksoi paahteessa se 8-vuotiaskin Murjopurjo ahkerasti tutkiskella kivenkoloja. Kaivella rapuja ja mitä lie limanuljaskoita. Ottaa selfiet pouwhenuan kanssa ja etsiä luolaa. Kunnes.
Kunnes joku tyhmä naikkonen meni mainitsemaan sanan uima-allas.
Ja kas kummaa:
“Mahaan sattuu.”
“Päähän sattuu.”
“Silmään sattuu.”
“Nenäreikään sattuu.”
“Ihan mihin vaan sattuu, en kävele!”

Rauhallinen aikuinen laskis kymmeneen, neuvottelisi ehkä hetken ja tekisi kompromisseja.
Joku toinen aikuinen sen sijaan laski kahteen ja puoleen ja totesi lapsellisesti ettei enää ikinä lähde tällä laumalla mihinkään kuuntelemaan valitusta ja vinkunaa. Eikä muuten sitten mene uimaankaan. Kukaan.

No tulihan siinä sentään yksi kolmasosa suunnitellusta reitistä tehtyä kunnes palattiin kaupan kautta kotiin. Uimaan. Seuraavana viikonloppuna jatketaan.

_DSC3850_DSC3752_2_DSC3841_DSC3791
Kenenhän imbesillin idea oli muuten jättää auto parkkiin sinne kukkulan laelle eikä alas portaiden juureen? Kyllä kalpenis Malminkartanon portaikko näissä puitteissa. 

by

Staglands

_DSC4587Käytiin tuossa taannoin tuttavien kanssa Staglandsin eläinpuistossa pyörähtämässä. On siinä ohiajaessa aiemminkin kahville pysähdytty muttei olla nähty tarpeelliseksi maksaa riistohintaa jonkun possunpotkan ja sorsan tuijottamisesta. Ollaan niitä katseltu ihan riittävästi jo Suomessa landella asuessa.
No oltiinpas taas vähän lyhytnäköisiä.

Lapsilla oli parin viikon syysloma ja isäntä karkas aamuisin normaalia aiemmin duuniin. Oli muka jotain kiireitä. Muka ja muka. Jaksanut vaan sitä MINUN marinaa kuunnella siitä miten lapset tappelee, milloin mistäkin.

Tuttavarouvat siis pelasti ja ehdotti possuntutkimusmatkaa Staglandsiin. Pari nuorinta kersaa matkaan ja evvvk*-teinit sai jäädä kotiin kattoon syljeskelemään. Eivät kuulema halunneet haistella possuja. Tilanne siis win-win.
(*ei vattu vois vähempää jne)
_DSC4524

Mutta niin sitä taas keski-ikäinen naisihminen hämmästyy ja vetää sanansa takaisin.
No sisäänpääsy aika kiskurihintainen. Eikä mikään once in a lifetime-elämys. Mutta haloo! Oliko kuitenkin aika sympaattinen ja jopa lumoava paikka? No oli.

Se, mitä kummastelin jo aiemmissakin paikoissa, niin täälläKIN elukat kulkee vapaana vastaan. Keat varastavat kahvikupitkin kädestä jos et tarkkana kuin porkkana ole.
Emut photobombaa, vuohet puree pyllystä ja ihanan pienet kunekune-possunpenikat tekisi mieli sujauttaa reppuun ja salakuljettaa kotio tuhisemaan.
_DSC4501

Ja ne maisemat. Kuin taikametsästä!

_DSC4550

Ainoa mitä harmittelen on tämä kuuden kuukauden “kuvauskielto” mihin olen suostunut. Saan siis räpsiä turisiräpsyjä ilman sen kummempia venklaamisia. Mutta niiiiiiin kovin tekisi mieli päästä tänne kuvaamaan kunnolla. Pieni, tuhiseva kunekunekin voisi olla siinä samalla kainalossa. Nyt ei oikein miljööt pääse oikeuksiin näillä sunnuntairäpsyillä, mutta eiköhän piakkoin suunnata tuonne uudestaan, koko perhe. Ne evvvk-teinit pakotettuina myös.
_DSC4472

-Mitkä vaatteet mä laitan päälle?
-Ihan sama!
…….??????………

_DSC4644_DSC4636_DSC4615_DSC4608_DSC4690

 

by

Sytyttääkö?

Tiiättekö (taas toi “tiiättekö”) ne talot kun on joskus tehty kaikki vähän sinnepäin eikä kukaan ymmärrä että millä ihmeen logiikalla. Eikä ketään kyllä kiinnostakaan. Suomessa oltais oltu jo käräjillä ja hannukarpossa alta aikayksikön. Vaan täällä se niin nokonnuukaa oo. Kunhan vähän sinnepäin…

Kun et koskaan tiedä mistä katkaisijasta mikäkin lamppu syttyy minäkin päivänä. Jos syttyy ja sitten kun syttyy niin kohta jo sammuu.
Tai kun syttyy muttei enää sammukaan ja naapuri käy urputtamaan niin pälkähästä pääset ainoastaan ruuvaamalla ne lamput irti.
Nih. Sellaista se meillä välillä vähän on tässä vaneritalossa missä esim. jonkun järistyksen jäljiltä on mm. yksi betoninen tukipilari kaatunut ja se on korvattu lankunpätkällä. (Otan ehkä tästä kyllä kuvan vielä)

(Ja taas syttyi joku lamppu olkkarissa vaikkei kukaan koskenut mihinkään.)

Metkaa on myös kun kesken suihkussa käymisen sulake poksahtaa ja vedentulo loppuu seinään. Sulaketauluhan on muuten talon ulkopuolella eikä sisäpuolella. Siitä sitten vaan pyyhe ympärillä, saippuat silmillä juokset fiksaamaan sitä siihen naapurin ikkunan eteen. Kannattaa myös unohtaa avaimet sisään.

(Voi myös toisinaan lukita itsensä vessaan niin ettei sieltä pääse enää ulos muuta kuin ikkunasta ryömimällä ja sahaamalla oven auki. Tarina on tosi, tämäkin)

Niin siis ei se tässä maassa niin nokon nuukaa ole. Mikään. Pääasia että tulee tehtyä, silleen leppoisasti ilman stressiä. On nää kyllä lupsakoita nää kiiwit.

 

Kävipä meillä tuossa ilmalämpöpumpun korjaajakin. 9½ tuntia se sitä siinä huolteli. Vähän kyllä kummastelin lopputulosta vaan kaipa ne tietävät mitä tekevät…?

before

Korjaa tää!

after

Nättihän siitä tuli. Tykkäättekste?

 

PS. Asbestikin on täällä näiden mielestä vähän niinkuin ihan ok materiaali. Ja ilmeisesti tällä puolen palloa ei edes kovin vaarallistakaan ole (#sarkasmi)
Ainakaan sen perusteella mitä seuraa naapuruston keskustelua siitä miten ruman asbestikaton makuuhuoneessa saisi paikattua siistimmäksi. Ihan mielenkiintoisia ehdotuksia, pilvin pimein. En ehkä kysy neuvoa.

by

Mitäs me, suunnittelun ammattilaiset!

“Ja nyt ei sit lähetä mihinkään ilman kunnollista suunnitelmaa.”
Eipä. Joka viikonloppu sama virsi. Ja taas mentiin.
_DSC5323
Hommahan menis niin että vapaapäivinä pakataan revohka autoon ja suunnataan luonnon helmaan viettämään kivaa reippailupäivää. Otetaan ehkä vähän pientä terveellistä piknikkiä siinä ja napsitaan pari iloista potrettia feisbuukkiin toisten iloksi. Ehkä vähän laulaa lirautetaan joku yhteislaulukin siinä kotiinpaluun lomassa. Jep jep.

No hommahan kylläkin menee niin että pakataan revohka autoon ja suunnataan sinne luonnon helmaan, yleensä ei hajuakaan minne. Yks marisee että onko taas pakko, toinen marisee että miksei saa jäädä kotiin, yks sanoo ‘iha sama.’ Yksi sentään hymyilee. Vielä. Mutta äkkiä sekin vielä itkemään saadaan.
Eväät jäi kotiin. Ja vesipullot. Kengätkin on ihan huonot. Ja yks huutaa kinderin takaosasta että tarvii uuden takin.

Aina kuitenkin kävellään. Valitusvirsistä huolimatta. Siihen pisteeseen että verensokerit on nollissa, otsasuoni piukassa ja päädytään sitten useamman tunnin patikoinnin päätteeksi niihin iänikuisiin pikasyöttölöihin hakemaan kiireellä rasvaruokaa että saadaan vinkuintiaanit hiljaiseksi. Vyötärö kiittää ja farkkujen saumat paukkuu.
Joka. Ikinen. Kerta.
Sitten ollaankin loppuilta ihan ookoo ja vannotaan että ens viikonloppuna tehdään fiksummin.

Käytiin tässä vähän äitienpäivänä hylkeitä bongailemassa Sinclair headissa. Arvatkaa kuin kävi!

Onneksi on vielä lähes puoli vuotta kesäkauteen. Jos alkais taas vähän laihikselle ettei näyttäisi enää niin hylkeelle hylkeitten joukossa. Täytynee tehdä joku suunnitelma…
_DSC5228

_DSC5233

Varottavat kyltissä ettei 20 metriä lähemmäs näitä kannata mennä. Mikäli mielii jonkun raajan amputoimattomana säilyttää. Vaan sen verta käyneelle laardille nämä söpöydet haiskahtaa etten tajua kuka sen lähemmäs edes haluaisikaan mennä. 

 

_DSC5261_DSC5285_DSC5309_DSC5343_DSC5356

_DSC5362

Niin se 20m:n hajurako? No oikeasti ei huomattu, melkein käveltiin päälle.

_DSC5375

by

Kattokoristeita

Jotenkin tämän maan arkitehtuuri jaksaa ilahduttaa. Se kun on niin monenkirjavaa. Ja huoletonta. (esim. mitä sitä nyt eristyksillä tekisi. Homehan voi olla uusi musta.)
Erityisesti tykkään siitä miten täällä käytetään värejä koristamaan katukuvaa. Ja jos ei värejä niin sitten jotain muuta piristävää. Vaikka katolle.
17973784_10155244758557220_5461357555618370681_o17917740_10155244767967220_8784187007303473474_o

PS. tuo maisemantappaja kuvan alakulmassa on meidän. Siis tuo hervottoman ruma näppärä perhekinderi. Ehkä sekin autonromu pitäisi koristella vähän persoonallisemmaksi? Haluaako joku tulla kyytiin, vielä mahtuis pari tyyppiä.