Aamun uhkailut tepsi. Kukaan ei tapellut, itkenyt, aiheuttanut mitään sen massiivisempia mutsiraivareita ja sääkin suosi. Jää tekstitkin lyhyeksi kun ei ollut mitään purnattavaa.
Keräiltiin pauan kuoria, löydettiin vesiputous, kummasteltiin Hongoeka maraen varrelta löytyviä hökkeleitä ja asuntovaunuasumuksia.
Syötiin köyhät eväät rantakivillä ja kotimatkalla koukattiin ostarille.
Että joskus sitä voi mennä ihan tavallisestikin päivät. Ilman äänijänteiden katkeamisia.
(Huom! Saattaa sisältää sopimatonta kielenkäyttöä)
Tiedättekö ne tähtihetket kun vajoat täysin uhmaikäisen, kirkuvan tappijalan henkiselle tasolle (tai alemmas) etkä pysty käyttäytymään kuten aikuisen ihmisen kuuluisi? Vaikkei perheessä edes enää olekaan niitä uhmäikäisiä. Muita kuin se kakkamutsi itse.
Ja sen tähtihetkeä edeltävän tunteen kun yrität laskea hitaasti edes kolmeen ennen kuin se savu alkaa kihistä korvista? Ja tiedätte että nyt lähtee, ei voi mitään. Peli on menetetty.
Ai ette? Nice!
No minäpä tiedän. Ja nyt varmaan tietää naapuritkin.
Miten helvetissä VOI yksi 8-vuotias olla niin maan s**tanan temperamenttinen? Miten VOI yksi 8-vuotias saada kerta toisensa jälkeen keski-ikäisen naisihmisen reagoimaan kuin Manaajan castingiin yrittäisi? No oikein hyvin. Aina.
Tänä aamuna oli edessä pikkulikkojen pōwhiri, maorikulttuurin tervetuloseremonia uusille oppilaille. Jostain syystä kuopus päätti että ei aio osallistua. Ja kun kuopus jotain päättää niin se ei olekaan mikään kevyt juttu. Ja kun on kiire ja kun pitäisi saada jengi ajoissa ovesta ulos niin tottakai sitä tällaisella temperamentittomalla harakalla on sitten homma hanskassa.
Niin hanskassa että sen taisi kuulla koko kortteli. Vähintään.
(Lapset ei sitten loppupäivänä taidakaan enää kuulla yhtään mitään, tinnitusta korkeintaan. Kannattiko hermostuttaa meikäläistä???)
On tää yhtä mindfulLESSia kertakaikkiaan. Saisko jotain rauhoittavia? Mistä niitä rauhallisia ja lempeästi hymyileviä äitihahmoja oikein tulee? Ei ainakaan tästä huushollista, se on ihan varma.
Ihan just fiiliksiin sopiva kuva. Ilahdutti yhtenä päivänä tuossa Hongoeka maraen walkwaylla. Liekö vaikka joku toinen kakkamutsi ollut tuokin? Kuoli varmaan infarktiin, määkiessään liikaa kilipukeilleen ja on nyt muistuttelemassa muita meikäläisiä lapsille raivoamisen vaaroista.
No, ainakaan vielä ei ole kukaan soittanut sossuja tai virkavaltaa paikalle niin ehkä tää tästä. Pikkulikkojen mahtava seremonia on ohi, plussan puolella ollaan. Saatan ehkä kuitenkin lahjoa lapset jätskillä koulun jälkeen, vähän noin niinkuin hyvitykseksi täyden kympin raivareistani. Kakkamutsi. Ihan kakka. Huokaus.
Mites teillä muilla muuten tänään menee?
Kiwikausi 