Reality check

Reality check

Tässä kun on nyt vajaa pari vuotta eletty aika huolettomasti täällä lätäkön toisella puolen (ja sitä ennen aika huolettomasti lätäkön sillä puolen) niin ehkä ensimmäistä kertaa eläissään tässä on nyt joutunut  tekemään sellaista pientä reality checkiä. Tai itseasiassa aika suurta. Sattuneista syistä.

Useampi tuttu tai puolituttu aikanaan kauhisteli miten ollaan voitu tällä tavoin vaan lähteä tyhjän päälle. Entä jos jotain tapahtuu? Eikö pitäisi olla paksu pankkitili ja isot vakuutukset? Tai sellainen työsoppari mikä kattaa kaiken. (Tai kattaisi edes jotain.) Jos jotain tapahtuu.
Vaan kun en kuulu niihin ennakkoon murehtijoihin muutenkaan. Elämä tuo, elämä vie, sillä mennään. Toki olisihan se mukavaa kun pystyisi laittamaan roposen perstaskuun silloin tällöin, puhumattakaan siitä että jälkikasvulle voisi säästää jotain tulevaisuuden varalle. Mutta mitä niitä murehtimaan ja harmittelemaan? Itseltäni puuttuu jonkunlainen stressigeeni, en yleensä jaksa murehtia etenkään etukäteen asioista mitä ei voi tietää. Jotkut voi kutsua tätä ominaisuutta myös jonkinasteiseksi vastuuntunnottomuudeksikin.

Mutta nyt on ensimäistä kertaa joutunut todellakin pistämään vähän mietintämyssyä päähän tulevaisuuden suhteen. Ja ehkä tavoistani poiketen totean – parempi nyt etukäteen kuin vasta jälkikäteen. Sillä hyvin pienestä on ollut kiinni ettei tuo “jälkikäteen” toteutunut. Kahdesti.

44808463_320275768769831_1833508799789400064_n

Suoraan kuskin ovesta sisään satasen rajoitusalueella. Matkustaja käveli omin jaloin ulos, kuski ei. 

Parempi puolisko on nyt joutunut onnettomuuteen KAHDESTI lyhyen ajan sisällä. Jälkimmäisessäkin olisi voinut käydä todella pahasti, mutta ensimmäisessä oli viranomaistenkin mukaan suorastaan todellinen ihme että kaikki selvisivät hengissä. Tulevassa oikeudenkäynnissä selvinnee missä jamassa vastapuolen syytetty on, toivon mukaan kuitenkin ehjänä ja vammautumattomana. Molemmat lunastuskuntoon menneet autot on kuitenkin vain materiaa.

Toisella kertaa töihin pyöräilevän mieheni päälle ajanutta autoilijaa ei edes tavoitettu. Hit & run tuntuu olevan aika yleinen ilmiö täällä, onneksi mies selvisi vain ruhjeilla ja hajonneella pyörällä, toisin kuin tuttavamme joka sai muistoksi rekan ajettua päälleen “vain” kahdeksan luunmurtumaa ja useamman kuukauden työkyvyttömyyden. Henkiin jäi kuitenkin.

_DSC7376

Rantareittejä polkiessa ehkä vielä turvallista?

Tässä kohtaa toki iski tajuntaan että mitä jos? Mitä jos tilanne olisi päättynyt toisin? Selvää tietty on miten katastrofaalista puolison tai muun perheenjäsenen menettäminen jo itsessään olisi. Mutta entä sen jälkeen? Koska tosiasiahan on että jotenkin sitä olisi jatkettava, halusi tai ei. Ja valitettava tosiasia on että omalla kohdallani ei aavistustakaan että käytännössä miten.

Ensinnäkin itse freelancerina olen toistaiseksi tilanteessa missä omat tuloni tällä hetkellä ei riittäisi millään tasolla perheen elättämiseen. Ei edes itseni. Vaikka olisinkin täyspäivätyössä palkallisena jollekin toiselle taholle niin tulot ei silti riittäisi. Ei mitenkään päin, ei edes vuokran maksuun. Vuokrathan täällä ovat sylettävän korkeat, asunnottomuus kiehuu yli ja lapsiperheitä asuu autotalleissa ja autoissaan kun kattoon pään päälle ei yksinkertaisesti ole varaa. Autotalliin ansiotuloni ehkä riittäisi juuri ja juuri, jos reipasta ylityöpäivää puskisi.
Ja kun ei kuulu enää Suomen sosiaaliturvan ja etuuksien piiriin (niihin nk. etuuksiin en kyllä kuulunut Suomessakaan) – eikä luonnollisesti myöskään ilman kansalaisuusstatusta asuinmaansakaan sosiaaliturvaan – niin aika omillahan tässä ollaan.

Toisekseen viisumit. Niin kauan kun takataskussa ei ole permanent residencya (mitä joutuu vielä muutaman vuoden odottelemaan) saatika kansalaisuutta, niin oma viisumini on sidoksissa miehen viisumiin, ainakin hetken aikaa. Tämä taas tarkottaisi sitä että mikäli puoliso jäisi työkyvyttömäksi tai menehtyisi, minulle ja lapsille tulisi välitön maastapoistuminen takaisin Suomeen. Minne sinne? Millä rahalla?
Suomessa ei olisi kattoa pään päällä, ei työpaikkaa, ei sosiaaliturvaa. Ei yhtään mitään. Eipä sillä – tuskin sitä lapsilisillä muutenkaan kukaan perhettään elättäisikään jos sellaisia olisi.
Kadunkulmaanko sitä lapsilauman kanssa jäisi öitään viettämään matkalaukun kanssa?
Onneksi (kauhea sanoa) tilanne on sikäli yksipuolinen että jos itselleni sattuisi jotain niin taloudellisesti se ei yhtä pahasti vaikuttaisi muuhun perheeseen, nythän kuitenkin isäntä-parka on käytännössä se ainoa leivän pöytään tuova osapuoli.

Entäpä se kaikkein pahin. Entä jos molemmille vanhemmille sattuu jotakin? Mihin lapset, miten lapset? Ihan kauheaahan se on tällaisia skenaarioita viljellä ja ääneen päästellä mutta pakkohan se on.

Tässä kohtaa sitä toivoo että lasten ammattihaaveet tulisivat olemaan aloissa mitkä ei ole sieltä minimipalkkalaisten Top10-listan kärjestä kuten omani. Tässä iässä ei enää paljon messuamiset kutsumusammatista lämmitä kun tajuaa että kyllä parempipalkkaisena joskus voisi olla helpompaa. Paljon helpompaa. Tiedä vaikka olisi takataskuun ennakkoon hankitut kovat henkivakuutukset ja säästötilit pahanpäivän varalle.
Ihan rehellisesti, nuorena ei olisi voinut vähempää kiinnostaa moinen vouhkaaminen – eikä oikeastaan edes Suomessa asuessakaan, eikä niihin säästämisiin itselläni olisi ollut mahdollisuuttakaan.
Mutta nyt kaikki on ajatustasolla toisin. Jo pelkästään ajatus siitä miten käytännön asiat järjestyisi kun asuu ulkosuomalaisena, tällaisena väliinputoajana, kauhistuttaa.

Tästä on sitten alkanut poikimaan jonkinasteista ammatti- ja itsetuntokriisiä. Kun tietää että vaikka olisin kuinka täystyöllistetty niin tulot ei vaan riittäisi. Ei vaikka kellon ympäri vääntäisi. Ja kun tällä hetkellä sitä omaa työtä ei nyt juuri ruuhkaksi asti ole ollut.
Työhakemuksia muille aloille on täytelty ahkerasti toiveena saada mitä tahansa “oikeeta duunia” mutta ei. Väkisinkin ajattelee että onko tässä jo ihan liian vanha kun ei tärppää, haastattelutilaisuuksissa sitä on ollut järjestäin joukon vanhin ja varmasti myös kokemattomin – omalla (suppealla) alalla kun on tullut oltua jo niin pitkään yksinyrittäjänä. Vai vielä pahempaa kuin ikä – onko sitä vaan niin surkea että siksi ei tärppää.
Toki tiedän että  ei se ikä merkitse, että toivottavasti vielä jossain vaiheessa joku näyttää vihreää valoa ja toivottavasti palkkaa. Mutta juuri tällä hetkellä se nyt ei oikein lohduta. Ei nyt, ei tässä hylkiömateriaalifiiliksessä.

Kunhan nyt vaan jälkikasvu tajuaisi että oikeasti sillä ammatinvalinnalla on väliä. Vaikka olisi kuinka hyvä työssään niin jotkut alat vaan on järkevämpiä kuin toiset. Ehkä säästyisi myöhemmällä iällä sitten näiltä pohdinnoilta.

_DSC5662

Kesä on jo nurkan takana, ehkä sitä mielikin kirkastuu sen myötä

Advertisements