Meillä school-hopataan. Taas.
Kyllä on vääntämistä kerrakseen, just kun saatiin yksi kupeitten hedelmä vaihdettua pitkän väännön jälkeen toiseen kouluun niin uusi kierros alkoi numero kolmosen kanssa… Ja näyttää vahvasti siltä että hommahan ei todellakaan jää tähän.

Viime vuonnahan tilanne oli kohtalaisen rauhallinen kun teinit olivat yhdessä koulussa ja pikkurääpäleet toisessa. Eli hajaantuminen tapahtui vaan kahteen eri suuntaan mikä sekin tunnetusti tuotti meikäläiselle tietynasteisia haasteita. (Kun on joku organisointi-geeni jäänyt aikanaan puuttumaan niin arjenhallinta on aikamoista tragikomediaa välillä)

Tilanne kuitenkin äityi pisteeseen missä oikeastaan ainoa vaihtoehto oli enää antaa Neiti A:n vaihtaa koulua.
Useimmitenhan tilanne täällä on se, että lapset menevät automaattisesti siihen kouluun minkä kotiosoite määrittää. Muista kouluista voi toki vapaata paikkaa anoa ja mikäli koulu ei ole tupaten täynnä niin haastattelujen perusteella sitten koulu päättää hyväksytäänkö ulkopuolinen oppilas vai ei.
Tänne muuttaessahan tätä jo yritettiin mutta silloin saatiin vaan tylysti punaista lippua joka paikasta koska vapaita paikkoja ei vain ollut. En tajua mistä näitä lapsia riittää näin pienessä maassa kun collegeita on joka hiton nurkalla ja oppilasmäärät yleensä tuhannesta ylöspäin per koulu.

Silloin vielä kun kouluun lähtö oli vielä joten kuten siedettävää

Mega-hottis-sexyjä koulukenkiä etsimässä

Muutamia kuukausia sitten aloitettiin tämä teinin school-hopping-shopping. Likalla oli toivelista kouluista mihin haluaisi mutta niiden lisäksi halusi myös tsekata useamman muunkin laitoksen – ihan vaan varmuuden vuoksi. Sitten juostiinkin harva se päivä ja ilta avoimissa ovissa ja laiteltiin tiedusteluja onko tilaa ja pääsiskö käymään ja kyllä, ollaan ihan kunnollisia ihmisiä ja ei, ei aiheuteta koululle huonoa mainetta.
Kävi ihan kokopäivätyöstä se riivattu kieli poskella juokseminen ja lomakkeiden täyttäminen.

Tähän väliin onkin sitten hyvä jälkiviisastella että olisinpa ollut kerrankin fiksu ja roudannut tuon numero kolmosenkin mukana joka ikisellä visiitillä…

Loppu olikin sitten hankalampaa. Kahdesta lopullisesta vaihtoehdosta kun ei vaan osannut tehdä valintaa. Kaksi TÄYSIN erilaista laitosta ja kumpaankin olisi halunnut mennä yhtä paljon. Valintaa väännettiin vähän kuin olisi pitänyt päättää että amputoitaisiinkos nyt käsi vai jalka. Kummastakaan kun et välttämättä halua luopua.
Kyllä on vaikeeta nykypäivän nuorilla.

(Koska toistahan se oli silloin omassa nuoruudessa kun oli vaan se yksi ainoa kyläkoulu – minne tietenkin hiihdettiin laulaen kesät talvet viidenkymmenen asteen pakkasessa avojaloin – eikä tarvinnut harkitakaan koulunvaihtoja vaikka kuinka sapetti ko. laitos syystä tai toisesta. Koska niitä muita kouluja vaan ei ollut. Nih. Vanha kunnon kultainen nuoruus.)

No päätös tuli sitten viime minuuteilla tehtyä – kaksi viikkoa deadlinen jälkeen. Ja vieläkään ei kukaan ole vakuuttunut että menikö nyt ihan putkeen vai ei.

Siniset vaihtui punaisiin. Nähtäväksi jää vaihtuuko vielä mustiin.

Ja nyt. Kaksi kuukautta myöhemmin kun 13v on siirtymässä alakoulusta collegeen ensi vuoden alusta alkoi sama saakelin rumba. Samat väännöt. Samoista kouluista.
Kun jostain syystä se oman alueen koulu ei houkuta. Perperi sentäs.

Ja eikä siinä vielä kaikki.  Jotta saataisiin vähän lisäkiristystä hermoihin niin esikoinenhan se veti esiin kiristyskortin:
Pikkurääpälehän EI SAA valita sitä koulua minkä isorääpäle jätti valitsematta koska muutoin teinin elämä on pilalla koska paha mieli ja kateus ja yleinen teini-ikä.
Teini-ikä tosiaan….

Vähän kädet ristissä hartaana toivoin että jompi kumpi (tai jopa molemmat) kouluista olisi evänneet paikan (kuten toivoin esikoisenkin kohdalla) jolloin homma olis selkeä. Mutta ei. Molempien kohdalla hyvin vahva tervetuloa-viesti kilahti sähköpostiin.

Eli meidän Numero Kolmosen deadline kouluun ilmoittamisiin oli toissapäivänä. Päätös vaan on vielä tekemättä. Asiaa ei myöskään edesauta sekään että haluaisimme pojankin vaihtavan ensi vuonna koulua, samaan mihin siskonsa päätyi. Poika taas itse ei halua. Ja vaikka haluaisikin niin mitä jos molemmat likat päätyvätkin toiseen kouluun niin mihis tuo kolli sitten ujutetaan?

Alan pikkuhiljaa ymmärtämään käsitettä kotikoulu.

Luojan kiitos Mykkäponin kohdalla ei tarvitse vielä kolmeen vuoteen pähkäillä koulun vaihdosta.

Pikkusysteri pakersi muutamat ylityötunnit ja kuittasi itselleen kevyen puolentoista kuukauden talviloman tänne meidän hoodeille. Vaikka ei täällä meidän pallonpuoliskolla mitään trooppisia hellelukemia kesällä(kään) ole niin kyllähän sitä nyt biitsisäitä jonkun verran aina löytyy että saa vähän nahkaan grillattua pintaväriä. Tai näin meni lupailemaan…

Ja niinhän siinä sitten kävi että kun kevät ja alkukesä oli ollut täällä poikkeuksellisen paahteinen ja kuiva, ja niitä biitsipäiviä oli pari kuukautta putkeen joka päivä, niin olisihan se pitänyt arvata että samana viikonloppuna kun systeri laskeutui kaupunkiin niin tuli melkein kuin talvi. Puolentoista kuukauden loman aikana ei päästy KERTAAKAAN rannalle rötväämään. Sadetta ja kylmää viimaa sitten oli senkin edestä. Sorry syrra! Ehkä ens kerralla sitten…?

Sen rantailun varaan olin vähän laskenut kun arkiautottomana jää vähän nihkeäksi nämä maisemien esittelyt täällä. Aika paljon sitten vaan tallailtiin näitä kotikylän polkuja ja välillä hypättiin junalla isolle kirkolle pyörimään.

Systerillä oli sellainen kevyt pieni bucket-lista mitä juttuja olisi kiva nähdä. Kuten esimerkiksi pingviineitä. Vähän siinä partaani naureskelin että tottakai. Otetaan ensin sellaiset kolmen promillen kalsarikännit niin voidaan nähdään vaikka yksisarvisiakin.
(No onhan täällä niitä pingviinejä, meidänkin rantapuskat pesimäpönttöjä täynnä mutta eipä juuri kukaan paikallisistakaan niitä ole koskaan bongannut kun liikkuvat lähinnä öisin.)
Mutta voidaan mennä eläintarhaan, siellä on joskus hoitolan ikkunan takana jokunen toipilas nököttämässä.

Käytiin rantsussa katsomassa Cyclone Gitan tuhoja (mitkä oli jo suurimmaksi osaksi saatu reilussa vuorokaudessa korjattua murtuneita betoniramppeja ja aaltojen tuomia roskakasoja lukuunottamatta) ja koitettiin bongailla meritähtiä kivenkoloista. Hörpättiin lämmikkeeksi pahvikuppikahvit kallionkolossa ja oltiin juuri tekemässä lähtöä kun paikallinen rantsumummo köpötti viereen, osoitti sormella taakse ja siinä metrin päästä meidän persuuksista nökötti kororā. Sinipingviini. Metrin päässä jumankauta. Ja me oltiin häipymässä siitä täysin sokeina pois. Urpot.

Jos systeri toi tullessaan kylmän sään niin toi kyllä mukanaan ihan hiton hyvän tuurikin. Nyt on meikäläisenkin bucket-lista yhtä riviä lyhyempi. Jei!

Ja ei tässä vielä kaikki: samalla viikolla nähtiin toinen mokoma (ja yksi kuollutkin) lillumassa Wellingtonin satamassa. (Ei erotu kuvassa)

Meidän omassa lahdessa majailee kesäkausina paljon rauskuja. Niitä(kään) en ollut itse vielä bongannut muuta kuin kuolleena rannassa mutta yritys on kova. Haitakin siellä kutee mutta varsin harmittomia sellaisia, näykkivät lähinnä häirittynä joten ei estä lapsiperheitä lutraamasta biitsillä.
Jotain liikehdintää mekin nyt vedessä nähtiin joten ei muuta kuin zoomi kainaloon ja vauhdilla kahlaamaan lähemmäs. Aika vauhdilla muuten kahlattiin takaisinkin. Blondit!
Varsinaiset luontogurut!

Hylkeet on helppoja, niitä täällä riittää ja jos ei kovin usein ihan omaan kotirantaan niitä eksy niin muutama takuuvarma kolonia löytyy vähän matkan päästä.  Ja toki sen kerran kun sitä kameraa ei ole mukana niin kahdeksan delfiinin lauma pyörii ihan nokan edessä kun ollaan rannassa kahvilla. Ihan käsittämättömän hieno maa tämä!
(Systerin visiitin jälkeen olen tänä vuonna onnistunut näkemään myös etelänmustavalaan ja merileopardin, huikea vuosi siis!)

Haisulivauva. Söpö. Mutta haisuli.

Vaikka säät jäikin tosi tylsiksi (se ainoa helteinen viikonloppu kotipuolessa oli tietenkin juuri se, kun tehtiin pieni roadtrippi – vesisateessa, kuinkas muuten. Siitä oma postauksensa myöhemmin) niin ehkä se kuitenkin Suomen pakkaset voitti? Ja onhan tässä meidän kotinurkillakin ihan kivat maisemat, joskus tulevaisuudessa ehkä vielä pääsisi näyttämään niitä vieläkin rohevampia paikkojakin. Saas nähdä.

Pikkusysterille myös pahoittelut mahdollisista aiheutuneista traumoista (kuusi viikkoa majailua perunakellarissa tämän älämölölauman keskellä ei välttämättä ole ihan se ideaaliloma 😉 ) Ens kerralla saatetaan myös jopa syödä vähän terveellisemmin. Ehkä…