Reality check

Reality check

Tässä kun on nyt vajaa pari vuotta eletty aika huolettomasti täällä lätäkön toisella puolen (ja sitä ennen aika huolettomasti lätäkön sillä puolen) niin ehkä ensimmäistä kertaa eläissään tässä on nyt joutunut  tekemään sellaista pientä reality checkiä. Tai itseasiassa aika suurta. Sattuneista syistä.

Useampi tuttu tai puolituttu aikanaan kauhisteli miten ollaan voitu tällä tavoin vaan lähteä tyhjän päälle. Entä jos jotain tapahtuu? Eikö pitäisi olla paksu pankkitili ja isot vakuutukset? Tai sellainen työsoppari mikä kattaa kaiken. (Tai kattaisi edes jotain.) Jos jotain tapahtuu.
Vaan kun en kuulu niihin ennakkoon murehtijoihin muutenkaan. Elämä tuo, elämä vie, sillä mennään. Toki olisihan se mukavaa kun pystyisi laittamaan roposen perstaskuun silloin tällöin, puhumattakaan siitä että jälkikasvulle voisi säästää jotain tulevaisuuden varalle. Mutta mitä niitä murehtimaan ja harmittelemaan? Itseltäni puuttuu jonkunlainen stressigeeni, en yleensä jaksa murehtia etenkään etukäteen asioista mitä ei voi tietää. Jotkut voi kutsua tätä ominaisuutta myös jonkinasteiseksi vastuuntunnottomuudeksikin.

Mutta nyt on ensimäistä kertaa joutunut todellakin pistämään vähän mietintämyssyä päähän tulevaisuuden suhteen. Ja ehkä tavoistani poiketen totean – parempi nyt etukäteen kuin vasta jälkikäteen. Sillä hyvin pienestä on ollut kiinni ettei tuo “jälkikäteen” toteutunut. Kahdesti.

44808463_320275768769831_1833508799789400064_n

Suoraan kuskin ovesta sisään satasen rajoitusalueella. Matkustaja käveli omin jaloin ulos, kuski ei. 

Parempi puolisko on nyt joutunut onnettomuuteen KAHDESTI lyhyen ajan sisällä. Jälkimmäisessäkin olisi voinut käydä todella pahasti, mutta ensimmäisessä oli viranomaistenkin mukaan suorastaan todellinen ihme että kaikki selvisivät hengissä. Tulevassa oikeudenkäynnissä selvinnee missä jamassa vastapuolen syytetty on, toivon mukaan kuitenkin ehjänä ja vammautumattomana. Molemmat lunastuskuntoon menneet autot on kuitenkin vain materiaa.

Toisella kertaa töihin pyöräilevän mieheni päälle ajanutta autoilijaa ei edes tavoitettu. Hit & run tuntuu olevan aika yleinen ilmiö täällä, onneksi mies selvisi vain ruhjeilla ja hajonneella pyörällä, toisin kuin tuttavamme joka sai muistoksi rekan ajettua päälleen “vain” kahdeksan luunmurtumaa ja useamman kuukauden työkyvyttömyyden. Henkiin jäi kuitenkin.

_DSC7376

Rantareittejä polkiessa ehkä vielä turvallista?

Tässä kohtaa toki iski tajuntaan että mitä jos? Mitä jos tilanne olisi päättynyt toisin? Selvää tietty on miten katastrofaalista puolison tai muun perheenjäsenen menettäminen jo itsessään olisi. Mutta entä sen jälkeen? Koska tosiasiahan on että jotenkin sitä olisi jatkettava, halusi tai ei. Ja valitettava tosiasia on että omalla kohdallani ei aavistustakaan että käytännössä miten.

Ensinnäkin itse freelancerina olen toistaiseksi tilanteessa missä omat tuloni tällä hetkellä ei riittäisi millään tasolla perheen elättämiseen. Ei edes itseni. Vaikka olisinkin täyspäivätyössä palkallisena jollekin toiselle taholle niin tulot ei silti riittäisi. Ei mitenkään päin, ei edes vuokran maksuun. Vuokrathan täällä ovat sylettävän korkeat, asunnottomuus kiehuu yli ja lapsiperheitä asuu autotalleissa ja autoissaan kun kattoon pään päälle ei yksinkertaisesti ole varaa. Autotalliin ansiotuloni ehkä riittäisi juuri ja juuri, jos reipasta ylityöpäivää puskisi.
Ja kun ei kuulu enää Suomen sosiaaliturvan ja etuuksien piiriin (niihin nk. etuuksiin en kyllä kuulunut Suomessakaan) – eikä luonnollisesti myöskään ilman kansalaisuusstatusta asuinmaansakaan sosiaaliturvaan – niin aika omillahan tässä ollaan.

Toisekseen viisumit. Niin kauan kun takataskussa ei ole permanent residencya (mitä joutuu vielä muutaman vuoden odottelemaan) saatika kansalaisuutta, niin oma viisumini on sidoksissa miehen viisumiin, ainakin hetken aikaa. Tämä taas tarkottaisi sitä että mikäli puoliso jäisi työkyvyttömäksi tai menehtyisi, minulle ja lapsille tulisi välitön maastapoistuminen takaisin Suomeen. Minne sinne? Millä rahalla?
Suomessa ei olisi kattoa pään päällä, ei työpaikkaa, ei sosiaaliturvaa. Ei yhtään mitään. Eipä sillä – tuskin sitä lapsilisillä muutenkaan kukaan perhettään elättäisikään jos sellaisia olisi.
Kadunkulmaanko sitä lapsilauman kanssa jäisi öitään viettämään matkalaukun kanssa?
Onneksi (kauhea sanoa) tilanne on sikäli yksipuolinen että jos itselleni sattuisi jotain niin taloudellisesti se ei yhtä pahasti vaikuttaisi muuhun perheeseen, nythän kuitenkin isäntä-parka on käytännössä se ainoa leivän pöytään tuova osapuoli.

Entäpä se kaikkein pahin. Entä jos molemmille vanhemmille sattuu jotakin? Mihin lapset, miten lapset? Ihan kauheaahan se on tällaisia skenaarioita viljellä ja ääneen päästellä mutta pakkohan se on.

Tässä kohtaa sitä toivoo että lasten ammattihaaveet tulisivat olemaan aloissa mitkä ei ole sieltä minimipalkkalaisten Top10-listan kärjestä kuten omani. Tässä iässä ei enää paljon messuamiset kutsumusammatista lämmitä kun tajuaa että kyllä parempipalkkaisena joskus voisi olla helpompaa. Paljon helpompaa. Tiedä vaikka olisi takataskuun ennakkoon hankitut kovat henkivakuutukset ja säästötilit pahanpäivän varalle.
Ihan rehellisesti, nuorena ei olisi voinut vähempää kiinnostaa moinen vouhkaaminen – eikä oikeastaan edes Suomessa asuessakaan, eikä niihin säästämisiin itselläni olisi ollut mahdollisuuttakaan.
Mutta nyt kaikki on ajatustasolla toisin. Jo pelkästään ajatus siitä miten käytännön asiat järjestyisi kun asuu ulkosuomalaisena, tällaisena väliinputoajana, kauhistuttaa.

Tästä on sitten alkanut poikimaan jonkinasteista ammatti- ja itsetuntokriisiä. Kun tietää että vaikka olisin kuinka täystyöllistetty niin tulot ei vaan riittäisi. Ei vaikka kellon ympäri vääntäisi. Ja kun tällä hetkellä sitä omaa työtä ei nyt juuri ruuhkaksi asti ole ollut.
Työhakemuksia muille aloille on täytelty ahkerasti toiveena saada mitä tahansa “oikeeta duunia” mutta ei. Väkisinkin ajattelee että onko tässä jo ihan liian vanha kun ei tärppää, haastattelutilaisuuksissa sitä on ollut järjestäin joukon vanhin ja varmasti myös kokemattomin – omalla (suppealla) alalla kun on tullut oltua jo niin pitkään yksinyrittäjänä. Vai vielä pahempaa kuin ikä – onko sitä vaan niin surkea että siksi ei tärppää.
Toki tiedän että  ei se ikä merkitse, että toivottavasti vielä jossain vaiheessa joku näyttää vihreää valoa ja toivottavasti palkkaa. Mutta juuri tällä hetkellä se nyt ei oikein lohduta. Ei nyt, ei tässä hylkiömateriaalifiiliksessä.

Kunhan nyt vaan jälkikasvu tajuaisi että oikeasti sillä ammatinvalinnalla on väliä. Vaikka olisi kuinka hyvä työssään niin jotkut alat vaan on järkevämpiä kuin toiset. Ehkä säästyisi myöhemmällä iällä sitten näiltä pohdinnoilta.

_DSC5662

Kesä on jo nurkan takana, ehkä sitä mielikin kirkastuu sen myötä

Advertisements
Eukot tien päällä

Eukot tien päällä

Pakko vähän jatkaa juttua systerin alkuvuoden visiitistä koska törmättiin ehkä söpöimpään majoitukseen ikinä yhden viikonloppureissun aikana täällä. Tai systeri sen majoituksen netistä bongasi ja buukkasi. Oli kyllä löytö.

Hypättiin meidän susirumaan kinderiin ja startattiin kahdestaan tien päälle.

_DSC7127

Ei meillä mitään isoja suunnitelmia ollut. Käydä Ruapehun päällä, tallustaa vesiputouksille ja uida kuumissa lähteissä. Mahdollisesti veneillä Taupo carvingseja katsomaan. Itsellehän nämä reitit on jo tuttuja kun muutamaan otteeseen samoissa paikoissa käyty joten kuvatkin aika samaa mitä aiemminkin viime vuonna tänne heitelty. Paitsi se majoitus. Sitä ei vaan voi jättää väliin.

Mennessä ihan perus:
Ei koko vuorta sumusta erottunut joten jatkettiin matkaa. Syötiin pubiburgerit, juotiin tuopit, ostettiin leirintäalueen mökkiin purkki hiusväriä ja iltasiiderit. Hurjaa menoa näin keski-ikäisen naisen näkökulmasta. (Systerillä on kyllä vielä siihen keski-ikään matkaa joten hurjan sijaan ehkä jopa säälittäväksikin voi tätä menoa kutsua 😉 )

Koska viime vuodelta jo opittiin että kuumat lähteet on aika kansoitettuja niin päätettiin startata jo ennen aamupalaa matkaan. Idea oli muuten kerrankin loistava. Ekalla lätäköllä ei ristin sielua. Jopa minä, täysin bikinikunnoton, kehtasin ahtautua uikkareihin ja loikkasin jorpakkoon. Täytyy kyllä sanoa että on se ihan älyttömän makea kokemus lillua höyryävän kuumassa luonnonlähteessä, keskellä saniaisia, kuunnella lintujen laulua muutoin täydessä hiljaisuudessa. Siihen saakka kunnes ne ensimmäiset turistit alkoivat ilmaantumaan paikalle.

_full

Ihan vitsinä siinä hihiteltiin että autossahan on vielä(kin) ne edellisillan lämpimät siiderit, että pitäiskö ihan piloillaan hakea pullo ja ottaa sellainen Suomi-turre-aamupalakaljakuva. Kun ei sitä aamupalaa oltu vielä syöty. Ja tietenkin piti! Äkkiä autosta siideri ja kännykkä lätäkköön mukaan, nopeasti läjä kuvia ennen kuin ihmisiä alkaa valua paikalle. Kyllä on helpot huvit näillä blondeilla. Ja juotiin muuten se lämmin siiderikin aamupalaksi. Suomalaiset.

_DSC7018

Reilun puolentoista tunnin lillumisten jälkeen hypättiin pyyhkeet päällä autoon, kurvattiin läheiselle muta-altaalle (kukaan turisteista ei muuten edes tuijottanut vaikka juostiin siellä pelkissä pyyhkeissä ja uikkareissa) ja siitä eteenpäin seuraavalle kuumalle lähteelle. Joka oli muuten vieläkin kuumempi kuin edellinen. Toinenkin tunti ja puolikas meni tässäkin rapakossa ja täytyy sanoa että kivaa oli vaikka se pierunhaju ei lähtenyt hiuksista ja vaatteista moneen päivään, ei edes kahden pyykkikoneellisen jälkeenkään. Mies ei ihan hirveästi arvostanut kun palattiin kotiin 😀

_DSC7031_DSC7021_DSC7042_DSC7037

Mutta se majoitus. Siis aivan huippu!!! Ei tämä mikään perhemajoituskohde ole, ei olisi tilaakaan eikä lapsille mitään tekemistä. Ja sijaitseekin keskellä ei-mitään. Mutta onhan tuo ideana kyllä loistava. (Paikassa sai valita myös veneitä tai venevajoja autojen lisäksi)

_DSC7076_DSC7087Untitled-1.jpg

Ötökkämyrkyn voimin tuolla nukkui ihan valittamatta, murukahvitkin sai keitettyä aamulla ikkunalaudalla 😉

Paluumatkalla sää näytti tosi ikävältä mutta oltiin joka tapauksessa päätetty patikoida vesiputouksille ja koukata ylös Ruapehulle. Ja sitten se aurinko vaan jostain kummasta ilmestyikin esiin ja sumu hälveni. Ihan bueno pieni roadtrippi siis!

_DSC7100_DSC7130_DSC7253_DSC7298 (1)_DSC7305 (1)

Olisihan se ollut kiva kiertää pidempäänkin, mutta näin se aika vaan on perheellisellä rajallinen. Mutta vähän kerrallaan, ehkä ensi kesänä pystyisi taas jonkun viikonloppureissun vääntämään.

Lapsityövoimaa

Lapsityövoimaa

Ei ole muuten ihan halpaa touhua elämä neljän lapsen kanssa. Etenkään teini-ikäisten. (Ja niitähän löytyy talosta kolme, neljäskin jo melkein esiteini) Puhumattakaan siitä että toistaiseksi eletään aika pitkälle yhden ihmisen palkalla hiton kalliissa maassa ja tännehän kun ei myöskään Suomen ruhtinaalliset lapsilisät sun muut sosiaaliturvat ylety.

Töitähän teinit joutaa tehdä, ihan periaatesyistä. Se on ollut alusta asti selvä. Viikkorahoja meillä ei ole koskaan jaeltu, kotihommat kuuluu luonnollisesti kaikille ilman erillisiä korvauksia. Se raha tienataan sitten jostain muualta.
Helppo homma. (#sarkasmi)

12

Vuosi sitten tuo meidän kuopus oli omatoimisesti meidän tietämättä jaellut näitä ympäriinsä kyläläisten postilaatikoihin. Ehkä tänä vuonna tehdään vähän siistimmät mainokset.

Ei olisi Suomessakaan tällä hetkellä teini-ikäisten helppo kesä/viikonlopputöitä löytää työllisyystilanteen takia. Ja melko tuoreena mamuna uudessa maassa on omat haasteensa, tässä vähän itselläkin ollut vaikeuksia löytää palkkatöitä vaikka kieli on itsellä lähes aksentitonta.

Ja kun sitten postilaatikkoon kolahtaa ilmoitus paikallislehtien jakelusta –  “suositusikäraja 11v” – niin lamppuhan siinä syttyy. Vähän sellainen pirullinen virne naamalla että tästäpä ihan hyvä opetus nuorisolle. (Kun tiedossahan se on että ihan pissitystähän nuo mainostenjakelijoiden liksat on, mutta sama se, siinäpähän oppivat ettei raha puissa kasva.)

Voi ketunvillat että oli kyllä taas sellainen kuningasidea…

-Onko tämä sellainen duuni minkä lapsi pystyy itsenäisesti suorittamaan ilman aikuisen apua?
-Toki, toki
-Ja kahdesti viikossa jaetaan, niinkö?
-Joo voi jakaa kahdesti. (“VOI jakaa kahdesti??? Tässäkin olisi voinut ehkä heilutella tuntosarvia)

Kyllä sen verran valveutunut olen ja kantapään kautta oppinut että kyselin tuttavaperheeltäkin kokemuksia, omat teininsä kun jakavat myös näitä lippulappusia. Surkea palkka mutta helppo, VAIVATON duuni ja ihan nopsaan suoriutuu koulun jälkeen hommat. (Tässä kohtaa olisi tietty kannattanut huomioida että kyseessä eri firma ja eri toimintavat. Myöhäistä. Turha itkeä enää siinä vaiheessa kun kakka tuli jo!)

Ja sitten sitä alkoi tullakin…
Lehtiä, lehtiä, mainoksia, sanomalehtiä. Pinoa pinon perään, useina päivinä viikossa, noin kolmen tunnin varoitusajalla. Painoa niin paljon ettei yksikään 11-vuotias lapsi olisi mitenkään voinut suoriutua moisesta. Kun ei oikein aikuinenkaan. Ilman autoa siis. Hyvä jos edes auton kanssa.

3

Eka päivä näytti vielä ihan hyvältä. Mistäs me mitään tiedettiin.

Kun ajatus oli että YKSI teini jakaisi pari tuntia viikossa lappuja postilaatikoihin niin lopputulema oli että parhaimmillaan kolme teiniä ja kaksi aikuista jakoi niitä perberin lehtiä kolmesti viikossa useamman tunnin kerrallaan AUTON KANSSA. Ja kun itsellä sitä autoa ei arkisin ole niin itku ei ollut kovin kaukana.

5

Toka päivä. Vähän korkeampi pino…

7

…postilaatikon takana piilossa toinenkin pino…

8

…ja portailla odotti vielä kolmas pikku-pikku p*rkeleen pino!!!! Ja kaikki kolme pinoa pitäisi olla jaettu ennen iltaa. Yhteensä 140kg. 

Yhdessä kilpaa laskettiin lasten kanssa päiviä milloin irtisanomisaika loppuu. Kuukausi on joskus meleko pitkä…

Mitä jäi käteen?
No rahallisesti ei kai mitään. Kun laskin kaikki käytetyt työtunnit, naapurille maksetut bensat auton lainasta, jäätelörahat mitkä meni joka kierroksen jälkeen lahjomaan lapsia, hajonneet kärryt mitkä ostettiin lehdenjakelua varten niin miinuksille meni.
Jos jätetään laskuista pois se bensa, jätskit ja ostetut kärryt niin kulutettujen tuntien mukaan tuntipalkaksi tuli kolme ja puoli dollaria mikä jaettiin kolmen lapsen kesken (minä jäin nuolemaan näppejäni ja makselemaan miehen rahoista niitä naapurin bensoja) niin kyllähän sitä ilolla kaatosateessa rämpii jyrkkiä mäkiä ylös alas dollarin tuntipalkalla.

1

9

Kaksi toisella puolen tietä, yksi tällä puolen tietä ja kolmas viereisessä korttelissa. Jakelua varten ostetut kärryt hajosi jo heti tokana päivänä joten naapurin auton lisäksi apuun otettiin kolme matkalaukkua, kaksi reppua ja kahdeksan kauppakassia.

Kannattiko?
Tietenkään ei kannattanut.
En tiedä ketuttiko teinejä enemmän se rämpiminen jyrkkiä mäkiä ylös-alas säällä kuin säällä, välillä likomärkinä, vaiko mun hampaiden välistä sihistyt mantrat siitä kannattaako käydä koulut ja opiskella ammatti missä tienaa jotain. Vai haluaako mieluummin tehdä tällaista duunia kun ei muutakaan saa. Ja uskokaa pois, hoin tätä joka ikinen päivä taukoamatta koko sen ajan mitä kuljin kakaroiden perässä kädet ja naama painomusteessa. Toivottavasti oppivat jotain – en kyllä menis vannomaan mutta ihan kaiken varuiksi aion vielä jatkaa tuota sihisemistä aika pitkään.

Jatkossa saavat pystellä koiranulkoilutushommissa ja kadunkulmalla kavereiden kanssa slimea ja kakkupaloja myymässä siihen saakka kunnes tärppää joku järkevämpi tienaustapa. Kyllä tää tuli nyt nähtyä.

PS. Ei kaikilla meistä ole ihan yhtä huonoa tuuria duunien suhteen. Yksi teineistä tienaa rahansa lähinnä sipsejä syömällä ja tuijottamalla youtubea illat pitkät lastenlikkana. Ja kun ne keikat alkaa yleensä siihen aikaan kun lapset menee juuri nukkumaan niin aika epärealistinen kuva ehkä jollakulla on tällä hetkellä työelämän helppoudesta.
Palataan asiaan parin vuoden päästä kun koulu loppuu ja pitäisi jollain rahoittaa se haaveilemansa yliopistokin.

PS2. Kävin muuten ostamassa myös mainoskieltokyltin postilaatikkoon. En enää ikinä halua nähdä yhtäkään mainosta missään.

 

Kevät kännykästä

Ajatuksen tasolla tämä blogin pitäminen on kyllä sujunut ihan hyvin. Siitä eteenpäin se ei sitten olekaan sujunut. Mitenkään.

Kovasti kyllä tekis mieli mutta ensinnäkään en muka ehi!!
Siis en tajua miten toiset saa aikaiseksi tekstiä tekstin perään kun itse hyvä jos kerran puoleen vuoteen saan jotain kuulumisia päiviteltyä. Enkä edes tee täyspäi(väi)sesti töitäkään tällä hetkellä joten mun osa-aikakeikkojakaan en voi oikein syyttää.
Toki nää päivät kuluu pitkälti neljän lapsen koulujen,  harrastusten, teinien sivutyön ja milloin minkäkin turhanpäiväisen koulupalaverinhaastattelupaastattelun perässä juoksemiseen (lähes kirjaimellisesti, koska ei autoa) ja jonkun verran omien töidenkin. Mutta ei. Kauhean aikaavievää yhden tekstin ulostaminen silloin tällöin tuntuu olevan.
Facebookiin ja instagramiin toki löytyy aikaa.

Kirjoittaminen ei selkeästi ole mun juttu. Kännykkäkuvat joo. Ja suu vaahdossa kavereiden kanssa liibalaaban jauhaminen. Mutta kirjoittaminen…

Joten apinoin Terhiä ja Tanjaa  ja nakkaan kasan sekalaisia kännykkäkuvia keväältä (Siis nyt elo-syyskuulta) ilman sen kummempaa ajatusta.  Paaaaljon helpompaa vaan lätkiä kännykästä kuvia ilman että yrittäisi miettiä jotain sisältöä 😉

Palaan sitten niihin suunniteltuihin postauksiin mm. systerin kanssa tehdystä helmikuisesta roadtripistä, teinien työnhausta, omista työkuvioista jne.  Sitten kun ehin! Eli ehkä joskus ensi vuonna…

Mutta hei, tässä meidän kännykkäkevättä:
smcNuorin teineistä kouluhaastattelussa roomalais-katoliseen tyttökouluun oppilaaksi. Ylimpänä koulun respan aulaa, alemmat kuvat korttelin muita rakennuksia (kirjastoa ja parlamenttirakennusta) Wellington on kyllä ihana!

 

6Ja tämäkin oli ihan pakko salakuvata asematunnelissa 😀
Tämä pukeutuminen vaan niin jaksaa naurattaa. Vettä satoi kuin saavista, lämpötila oli nippanappa kymmenen astetta ja kaverit istui kalasaavin kanssa kanssa meidän vieressä junassa matkalla kaupunkiin aamuvarhain. Tuoksu oli melko tuore. Kengillä täällä niin paljon tarvetta ole, oli se sää sitten mitä tahansa.


hääsää
Sää.
Voi täällä olla mitä tahansa. Ja yleensä juuri tätä silloin kun ei tarvitsisi 😀

(Matkalla häihin. ULKOhäihin ilman sateen-ja tuulensuojaa. Eikä kellään ollut kivaa – etenkään morsiamella joka jäi ilman hääpukua) Miksi tämän kuvan säätiedotteesta otin? Ei niin pienintäkään hajua.


8.jpg
Ja se sää tosiaan voi vaihtua tunneissa laidasta laitaan. Aamulla netball-kentällä saattaa yhden tyttären matsi olla lähemmäs 20-asteessa (jopa talvella) kun taas iltapäivällä toisen tyttären matsissa värjötellään sateessa ja kympin asteissa. Gotta love windy Welly!
Netball-kausi ulkopelien osalta ohi, nyt siirrytään sisäkauteen. Mikä on kyllä vähän epäloogista kaikkien mielestä: talvella pelataan säällä kuin säällä ulkona pienissä mekoissa vaikka jääpuikkoja sataisi, kesähelteillä taas hikoillaan pimeässä, ilmastoimattomassa ja meleko vahvasti haisevassa sisähallissa.

 

9Ja tämä: joulukalenterit ja varvastossut sulassa sovussa kauppojen hyllyillä. Elo-syyskuun vaihteessa kun kevät vasta alkamassa. Kohta päästään katsomaan taas tonttulakkipäisiä surffareita.

 

11
Lainalapsi.
Vuokranantajan koira, feikkidoodeli (labbiksen ja villakoiran sekoitus) tuli taas meille hoitoon, tällä kertaa kahdeksi kuukaudeksi. Ihan superia!

 

4
Ja sen lisäksi että vuokranantajat antoivat koiransa meille taas hoitoon niin sen lisäksi lahjoittivat meille kahdeksi kuukaudeksi viikottaisen luomuvihannes+hedelmätoimituksen kotiin. Tämä on aika huikea etu tämän maan vihanneshinnat huomioiden – puhumattakaan luomusta! Vähän on joutunut myös googlea käyttämään selvitelläkseen joitakin outoja rehuja mitä laatikosta saattanut löytyä. Osa on edelleen vähän mysteeri 😉

Lisäksi ekat omat retiisit nostettu omasta penkistä tänä keväänä. Tomaatit ja kurkut kukkii jo, samoin nektariini ja mandariini ja manteli. Tämä on myös aika loistavaa että voi kasvattaa ulkona vuoden ympäri eri rehuja. Vaikkei meillä varsinaista pihaa harmillisesti olekaan niin sen verran onneksi sentään multaa löytyy että jonkun verran voidaan kasvattaa itse. Ja ruukuissa sitten löytyy vieläkin enemmän.

38612172_10156623104997220_8082371050769219584_nKouluhommissa.
Pikkulikkojen koulun vuosittainen produktio (kuten kaikki muutkin koulun tapahtumat) on aika mittavia ja näyttäviä juttuja. Vähän eri meininkiä mihin oli totuttu pienessä maalaiskunnassa Suomessa. Meitä oli useampi aikuinen ompelemassa asuja ja rakentamassa lavasteita lasten kanssa – mukana menossa myös luokassa pyörivä Ruby-pentu.

(Esikoisen koulussakin mm. kuviksen opettajalla on aina kolme koiraa luokassa mukana joka päivä. Koulussa on myös koeviikkoina erillinen “koirahuone” avoinna koko viikon missä oppilaat voivat käydä rentoutumassa koirien parissa silloin kun haluavat helpottaakseen mahdollista koestressiä. Tai ihan muuten vaan. Teinin mielestä ihan huippujuttu. Ja myös minun mielestäni 🙂 )

7On tässä vähän leivottu taas…
Mun ruisjuuri käy joka kerta aina vähän kierroksilla. Olen viime aikoina onnistunut ihan tunneissakin kuohuttamaan sen yli äyräiden. Pitää muistaa hankkia joku hemmetin kylpyamme taikinalle niin eipähän kupli yli. Mutta ainakin on toimiva juuri 😉


2
Nuoret duuniin!
Oliko hyvä veto, oliko??? Tästä voisin puhista vielä pitkään. Olkoot ilman rahaa, tätä virhettä ei toiste enää tehdä. Tästä(kin) lisää joskus tuonnempana.

1
3
Ja sitten maisemia. Aina. Vaikka kännykällä ei oikein ikinä saa hyviä. 
Pitäisi ostaa joku näppärä pikkukamera mutta A) ei ole varaa ja B) sitten ne jäisi sinne kameraan notkumaan tyhjänpantiksi. (Tosin niinhän ne tuppaa jäämään kännykkäänkin)

 

Tämä on itseasiassa paljon helpompi tapa mulle päivittää blogia kuvien kautta kuin että miettisi jotain varsinaista tekstiä.
Tänhän voiskin ottaa tavaksi, lätkäisee vaan muutaman viikon kuvat tiskiin ja se olis siinä  😀

(Tai vielä helpommallahan pääsisi kun vaan copy-pastaisi instagramin tai facen kuvat suoraan tänne, sinne kun niitä tulee jatkuvalla syötöllä tungettua muutenkin. Ihan liikaa. 😉 )

 

School-hoppingia.

Meillä school-hopataan. Taas.
Kyllä on vääntämistä kerrakseen, just kun saatiin yksi kupeitten hedelmä vaihdettua pitkän väännön jälkeen toiseen kouluun niin uusi kierros alkoi numero kolmosen kanssa… Ja näyttää vahvasti siltä että hommahan ei todellakaan jää tähän.

Viime vuonnahan tilanne oli kohtalaisen rauhallinen kun teinit olivat yhdessä koulussa ja pikkurääpäleet toisessa. Eli hajaantuminen tapahtui vaan kahteen eri suuntaan mikä sekin tunnetusti tuotti meikäläiselle tietynasteisia haasteita. (Kun on joku organisointi-geeni jäänyt aikanaan puuttumaan niin arjenhallinta on aikamoista tragikomediaa välillä)

Tilanne kuitenkin äityi pisteeseen missä oikeastaan ainoa vaihtoehto oli enää antaa Neiti A:n vaihtaa koulua.
Useimmitenhan tilanne täällä on se, että lapset menevät automaattisesti siihen kouluun minkä kotiosoite määrittää. Muista kouluista voi toki vapaata paikkaa anoa ja mikäli koulu ei ole tupaten täynnä niin haastattelujen perusteella sitten koulu päättää hyväksytäänkö ulkopuolinen oppilas vai ei.
Tänne muuttaessahan tätä jo yritettiin mutta silloin saatiin vaan tylysti punaista lippua joka paikasta koska vapaita paikkoja ei vain ollut. En tajua mistä näitä lapsia riittää näin pienessä maassa kun collegeita on joka hiton nurkalla ja oppilasmäärät yleensä tuhannesta ylöspäin per koulu.

1

Silloin vielä kun kouluun lähtö oli vielä joten kuten siedettävää

 

3

Mega-hottis-sexyjä koulukenkiä etsimässä

Muutamia kuukausia sitten aloitettiin tämä teinin school-hopping-shopping. Likalla oli toivelista kouluista mihin haluaisi mutta niiden lisäksi halusi myös tsekata useamman muunkin laitoksen – ihan vaan varmuuden vuoksi. Sitten juostiinkin harva se päivä ja ilta avoimissa ovissa ja laiteltiin tiedusteluja onko tilaa ja pääsiskö käymään ja kyllä, ollaan ihan kunnollisia ihmisiä ja ei, ei aiheuteta koululle huonoa mainetta.
Kävi ihan kokopäivätyöstä se riivattu kieli poskella juokseminen ja lomakkeiden täyttäminen.

Tähän väliin onkin sitten hyvä jälkiviisastella että olisinpa ollut kerrankin fiksu ja roudannut tuon numero kolmosenkin mukana joka ikisellä visiitillä…

Loppu olikin sitten hankalampaa. Kahdesta lopullisesta vaihtoehdosta kun ei vaan osannut tehdä valintaa. Kaksi TÄYSIN erilaista laitosta ja kumpaankin olisi halunnut mennä yhtä paljon. Valintaa väännettiin vähän kuin olisi pitänyt päättää että amputoitaisiinkos nyt käsi vai jalka. Kummastakaan kun et välttämättä halua luopua.
Kyllä on vaikeeta nykypäivän nuorilla.

(Koska toistahan se oli silloin omassa nuoruudessa kun oli vaan se yksi ainoa kyläkoulu – minne tietenkin hiihdettiin laulaen kesät talvet viidenkymmenen asteen pakkasessa avojaloin – eikä tarvinnut harkitakaan koulunvaihtoja vaikka kuinka sapetti ko. laitos syystä tai toisesta. Koska niitä muita kouluja vaan ei ollut. Nih. Vanha kunnon kultainen nuoruus.)

No päätös tuli sitten viime minuuteilla tehtyä – kaksi viikkoa deadlinen jälkeen. Ja vieläkään ei kukaan ole vakuuttunut että menikö nyt ihan putkeen vai ei.

2

Siniset vaihtui punaisiin. Nähtäväksi jää vaihtuuko vielä mustiin.

Ja nyt. Kaksi kuukautta myöhemmin kun 13v on siirtymässä alakoulusta collegeen ensi vuoden alusta alkoi sama saakelin rumba. Samat väännöt. Samoista kouluista.
Kun jostain syystä se oman alueen koulu ei houkuta. Perperi sentäs.

Ja eikä siinä vielä kaikki.  Jotta saataisiin vähän lisäkiristystä hermoihin niin esikoinenhan se veti esiin kiristyskortin:
Pikkurääpälehän EI SAA valita sitä koulua minkä isorääpäle jätti valitsematta koska muutoin teinin elämä on pilalla koska paha mieli ja kateus ja yleinen teini-ikä.
Teini-ikä tosiaan….

Vähän kädet ristissä hartaana toivoin että jompi kumpi (tai jopa molemmat) kouluista olisi evänneet paikan (kuten toivoin esikoisenkin kohdalla) jolloin homma olis selkeä. Mutta ei. Molempien kohdalla hyvin vahva tervetuloa-viesti kilahti sähköpostiin.

Eli meidän Numero Kolmosen deadline kouluun ilmoittamisiin oli toissapäivänä. Päätös vaan on vielä tekemättä. Asiaa ei myöskään edesauta sekään että haluaisimme pojankin vaihtavan ensi vuonna koulua, samaan mihin siskonsa päätyi. Poika taas itse ei halua. Ja vaikka haluaisikin niin mitä jos molemmat likat päätyvätkin toiseen kouluun niin mihis tuo kolli sitten ujutetaan?

Alan pikkuhiljaa ymmärtämään käsitettä kotikoulu.

Luojan kiitos Mykkäponin kohdalla ei tarvitse vielä kolmeen vuoteen pähkäillä koulun vaihdosta.

Systeri tuli kylään

Pikkusysteri pakersi muutamat ylityötunnit ja kuittasi itselleen kevyen puolentoista kuukauden talviloman tänne meidän hoodeille. Vaikka ei täällä meidän pallonpuoliskolla mitään trooppisia hellelukemia kesällä(kään) ole niin kyllähän sitä nyt biitsisäitä jonkun verran aina löytyy että saa vähän nahkaan grillattua pintaväriä. Tai näin meni lupailemaan…

Ja niinhän siinä sitten kävi että kun kevät ja alkukesä oli ollut täällä poikkeuksellisen paahteinen ja kuiva, ja niitä biitsipäiviä oli pari kuukautta putkeen joka päivä, niin olisihan se pitänyt arvata että samana viikonloppuna kun systeri laskeutui kaupunkiin niin tuli melkein kuin talvi. Puolentoista kuukauden loman aikana ei päästy KERTAAKAAN rannalle rötväämään. Sadetta ja kylmää viimaa sitten oli senkin edestä. Sorry syrra! Ehkä ens kerralla sitten…?

Sen rantailun varaan olin vähän laskenut kun arkiautottomana jää vähän nihkeäksi nämä maisemien esittelyt täällä. Aika paljon sitten vaan tallailtiin näitä kotikylän polkuja ja välillä hypättiin junalla isolle kirkolle pyörimään.

_DSC6251

Systerillä oli sellainen kevyt pieni bucket-lista mitä juttuja olisi kiva nähdä. Kuten esimerkiksi pingviineitä. Vähän siinä partaani naureskelin että tottakai. Otetaan ensin sellaiset kolmen promillen kalsarikännit niin voidaan nähdään vaikka yksisarvisiakin.
(No onhan täällä niitä pingviinejä, meidänkin rantapuskat pesimäpönttöjä täynnä mutta eipä juuri kukaan paikallisistakaan niitä ole koskaan bongannut kun liikkuvat lähinnä öisin.)
Mutta voidaan mennä eläintarhaan, siellä on joskus hoitolan ikkunan takana jokunen toipilas nököttämässä.

_DSC6553

Käytiin rantsussa katsomassa Cyclone Gitan tuhoja (mitkä oli jo suurimmaksi osaksi saatu reilussa vuorokaudessa korjattua murtuneita betoniramppeja ja aaltojen tuomia roskakasoja lukuunottamatta) ja koitettiin bongailla meritähtiä kivenkoloista. Hörpättiin lämmikkeeksi pahvikuppikahvit kallionkolossa ja oltiin juuri tekemässä lähtöä kun paikallinen rantsumummo köpötti viereen, osoitti sormella taakse ja siinä metrin päästä meidän persuuksista nökötti kororā. Sinipingviini. Metrin päässä jumankauta. Ja me oltiin häipymässä siitä täysin sokeina pois. Urpot.

Jos systeri toi tullessaan kylmän sään niin toi kyllä mukanaan ihan hiton hyvän tuurikin. Nyt on meikäläisenkin bucket-lista yhtä riviä lyhyempi. Jei!

3

Ja ei tässä vielä kaikki: samalla viikolla nähtiin toinen mokoma (ja yksi kuollutkin) lillumassa Wellingtonin satamassa. (Ei erotu kuvassa)

_DSC6677

Meidän omassa lahdessa majailee kesäkausina paljon rauskuja. Niitä(kään) en ollut itse vielä bongannut muuta kuin kuolleena rannassa mutta yritys on kova. Haitakin siellä kutee mutta varsin harmittomia sellaisia, näykkivät lähinnä häirittynä joten ei estä lapsiperheitä lutraamasta biitsillä.
Jotain liikehdintää mekin nyt vedessä nähtiin joten ei muuta kuin zoomi kainaloon ja vauhdilla kahlaamaan lähemmäs. Aika vauhdilla muuten kahlattiin takaisinkin. Blondit!
Varsinaiset luontogurut!

_DSC6616

Hylkeet on helppoja, niitä täällä riittää ja jos ei kovin usein ihan omaan kotirantaan niitä eksy niin muutama takuuvarma kolonia löytyy vähän matkan päästä.  Ja toki sen kerran kun sitä kameraa ei ole mukana niin kahdeksan delfiinin lauma pyörii ihan nokan edessä kun ollaan rannassa kahvilla. Ihan käsittämättömän hieno maa tämä!
(Systerin visiitin jälkeen olen tänä vuonna onnistunut näkemään myös etelänmustavalaan ja merileopardin, huikea vuosi siis!)
2_DSC7421

_DSC7410

Haisulivauva. Söpö. Mutta haisuli.

Vaikka säät jäikin tosi tylsiksi (se ainoa helteinen viikonloppu kotipuolessa oli tietenkin juuri se, kun tehtiin pieni roadtrippi – vesisateessa, kuinkas muuten. Siitä oma postauksensa myöhemmin) niin ehkä se kuitenkin Suomen pakkaset voitti? Ja onhan tässä meidän kotinurkillakin ihan kivat maisemat, joskus tulevaisuudessa ehkä vielä pääsisi näyttämään niitä vieläkin rohevampia paikkojakin. Saas nähdä.

1_DSC6804_DSC6751_DSC6605

Pikkusysterille myös pahoittelut mahdollisista aiheutuneista traumoista (kuusi viikkoa majailua perunakellarissa tämän älämölölauman keskellä ei välttämättä ole ihan se ideaaliloma 😉 ) Ens kerralla saatetaan myös jopa syödä vähän terveellisemmin. Ehkä…

Passinperkuleet

Jos latvalahoille jaettaisiin vuosittaiset Oscarit niin kaverit kyllä mielellään joukkotodistaa että olisin joka kerta vahvasti ehdolla. Todennäköisesti olen tippunut syntyessäni synnärillä pää edellä sementtiin – tai jotain muuta vastaavaa – sen verran heikonlaista tuppaa olemaan tuo arjen-, järjen- ja kaikenhallinta.

Joku järkevä saattaisi tarkistaa ennen viisumeiden  anomista vaikkapa lasten passien voimassolopäivät. Etenkin jos sen viisumiprosessihelvetin aloittaa vain neljä viikoa ennen suunniteltua muuttopäivää. Joku vähemmän järkevämpi ehkä ei tarkistaisi.

Koska tässä saarivaltiossa ei ole Suomen suurlähetystöä niin sehän tarkoittaa koko kuuden hengen perheen lennättämistä Australiaan ja tietysti sellaiseen kaupunkiin mihin ei ihan suorilla lennoilla noin vaan pikkurahalla pujahdeta. Sillä hetkellä irtaimiston hävittämisten ja muuttojärjestelyjen keskellä sitä vaan epätoivoisena ajatteli että ihan se ja sama kunhan koneseen päästään, itketään sitten myöhemmin.
Ja vajaan vuoden päästä sitten melkein itkettiinkin. Meillä aikuisilla ei kyllä mitään hätää viisumien ja passien suhteen mutta lasten passien kohdalla kello tikitti. Uhka vai mahdollisuus?

Iso onni onnettomuudessa oli että Aussien puolelta tammikuussa lennätettiin kokeilumielessä passisalkku Uuteen-Seelantiin. Passinuusijoita otettiin vastaan vain rajallinen määrä, meidän helpotukseksi oltiin onnekkaita ja päästiin listalle, se siis tiesi kallista reissua pohjoiseen superkalliin Australian reissun sijaan..
Lapset tosin ei ihan hevillä nielleet asiaa mitenkään onnekkaana kun vuotta aiemmin heille ehdittiin mainostaa että pääsevät kenguruita bongailemaan. Murjottavat edelleen.

Jei!
Not.
Kakkamutsititteli se pysyy tiukasti päällä.

_DSC4714_DSC4744

Edellisvuonna tammikuussa vietettiin hääpäivää minä tyttären kanssa jäähallissa luistelukisoissa ja mies takapihalla taloa tyhjentäen ja irtaimistoa polttaen.
Tänä vuonna sitä päivää vietettiin istuen kahdeksan tuntia autossa matkaten Aucklandiin. Kyllä me tosin illalla leirintäalueella skoolattiin vinkulla kertakäyttömukeista ja mietittiin josko ensi vuonna sitten vähän tyylikkäämmin…

_DSC4759_DSC4778

Yksi yö Waitomossa, toinen yö Aucklandissa. Kotimatkan suhteen päätettiin heittäytyä oikein hurjiksi ja pidentää paluumatkaa yhden yön verran lisää ja kiertää länsirannikon kautta kun siellä suunnalla ei vielä oltu käytykään.
(Tai asutaanhan itsekin toki länsirannikolla mutta alempana.)

_DSC4801

_DSC4805

White cliffs ja mustat rannat

Taranakin alue ei sinällään herättänyt mitään suuria tunteita. Tai edes pieniä. Mutta Three sisters oli kyllä upea. Osuttiin kohdille vähän turhan aikaisin, pari tuntia ennen matalinta laskuvettä mutta päätettiin kuitenkin ottaa riski ja kokeilla pääsisikö kahlaamalla miten pitkälle. Ja jos ei niin sitten odotettaisiin parkkiksella kuten muutkin.

Ja kannatti. Me isommat pysyttiin kohtuullisen kuivina kahlaamalla reisiä myöten vedessä , Murjopurjolla vesi kyllä ulottui melkein kainaloihin saakka alkumatkan syvimmissä kohdissa mutta äkkiä se rantahiekka sieltä alkoi paljastumaan ja suurin osa matkasta päästiin ihan hiekkaa pitkin kävellen. Ja ei paljon kastuminenkaan haittaa – kesä kuivaisi jos ei sataisi. Ja ylläripylläri sittenhän taas satoi. (Pysyipähän turistivirrat poissa tieltä, kiitos vesisateen ja hyvin ajoitetun laskuveden)

_DSC4805_1_DSC4834Untitled_Panorama1Untitled_Panorama2_DSC4992_DSC4994

Omalla bucket-listalla oli ollut jo ennen muuttoa mm Elephant rocks ja täällä samalla alueellahan sen piti olla. Mutta kun en löytänyt vaikka kuinka tähystelin.
Vähänpä tiesin.
Ko. kallio kun oli näköjään vuotta aiemmin ottaa romahtanut ja vain rippeet enää jäljellä. Vasta myöhemmin paljastui kuvista että hyvinhän olin sitä (tietämättäni) kuvannutkin, kyllä se norsun pylly vielä siellä nätisti pilkotti.

Untitled_Panorama3Untitled_Panorama9Untitled_Panorama11

Kotimatkalla oli tarkoitus kurkata mm.  Mt. Egmont ja sen kansallispuiston vesiputoukset. Ja napata tietty se klassinen kuva Egmontin majakasta tulivuori siinä taustalla.
No nappasinkin. Mutta missä tulivuori? Kai se siellä jossain, ei vaan sään takia nähty siitä vilaustakaan vaikka ajettiin lähes kokonaan sen tulivuoren ympäri. Sade yltyi lopulta niin rankaksi että pakko oli jättää koko kansallispuisto putouksineen väliin ja tehdään uusi reissu joskus myöhemmin.

_DSC5082

Mutta nyt on passit. Ja monen monta kuvaa rantakallioista.
Nyt voisi sitten alkaa pistelemään roposia talteen seuraavaa passinuusimiproggista varten – josko sitä viidessä vuodessa onnistuisi saamaan kasaan ne matkalippurahat sinne Australian suuntaan sillä voi olla ettei käykään enää yhtä hyvä tuuri kuten tällä kertaa että passisalkku saapuisi tänne uudestaan.