asuminen uudessa-seelannissa

Lapsityövoimaa
by

Lapsityövoimaa

Ei ole muuten ihan halpaa touhua elämä neljän lapsen kanssa. Etenkään teini-ikäisten. (Ja niitähän löytyy talosta kolme, neljäskin jo melkein esiteini) Puhumattakaan siitä että toistaiseksi eletään aika pitkälle yhden ihmisen palkalla hiton kalliissa maassa ja tännehän kun ei myöskään Suomen ruhtinaalliset lapsilisät sun muut sosiaaliturvat ylety.

Töitähän teinit joutaa tehdä, ihan periaatesyistä. Se on ollut alusta asti selvä. Viikkorahoja meillä ei ole koskaan jaeltu, kotihommat kuuluu luonnollisesti kaikille ilman erillisiä korvauksia. Se raha tienataan sitten jostain muualta.
Helppo homma. (#sarkasmi)

12

Vuosi sitten tuo meidän kuopus oli omatoimisesti meidän tietämättä jaellut näitä ympäriinsä kyläläisten postilaatikoihin. Ehkä tänä vuonna tehdään vähän siistimmät mainokset.

Ei olisi Suomessakaan tällä hetkellä teini-ikäisten helppo kesä/viikonlopputöitä löytää työllisyystilanteen takia. Ja melko tuoreena mamuna uudessa maassa on omat haasteensa, tässä vähän itselläkin ollut vaikeuksia löytää palkkatöitä vaikka kieli on itsellä lähes aksentitonta.

Ja kun sitten postilaatikkoon kolahtaa ilmoitus paikallislehtien jakelusta –  “suositusikäraja 11v” – niin lamppuhan siinä syttyy. Vähän sellainen pirullinen virne naamalla että tästäpä ihan hyvä opetus nuorisolle. (Kun tiedossahan se on että ihan pissitystähän nuo mainostenjakelijoiden liksat on, mutta sama se, siinäpähän oppivat ettei raha puissa kasva.)

Voi ketunvillat että oli kyllä taas sellainen kuningasidea…

-Onko tämä sellainen duuni minkä lapsi pystyy itsenäisesti suorittamaan ilman aikuisen apua?
-Toki, toki
-Ja kahdesti viikossa jaetaan, niinkö?
-Joo voi jakaa kahdesti. (“VOI jakaa kahdesti??? Tässäkin olisi voinut ehkä heilutella tuntosarvia)

Kyllä sen verran valveutunut olen ja kantapään kautta oppinut että kyselin tuttavaperheeltäkin kokemuksia, omat teininsä kun jakavat myös näitä lippulappusia. Surkea palkka mutta helppo, VAIVATON duuni ja ihan nopsaan suoriutuu koulun jälkeen hommat. (Tässä kohtaa olisi tietty kannattanut huomioida että kyseessä eri firma ja eri toimintavat. Myöhäistä. Turha itkeä enää siinä vaiheessa kun kakka tuli jo!)

Ja sitten sitä alkoi tullakin…
Lehtiä, lehtiä, mainoksia, sanomalehtiä. Pinoa pinon perään, useina päivinä viikossa, noin kolmen tunnin varoitusajalla. Painoa niin paljon ettei yksikään 11-vuotias lapsi olisi mitenkään voinut suoriutua moisesta. Kun ei oikein aikuinenkaan. Ilman autoa siis. Hyvä jos edes auton kanssa.

3

Eka päivä näytti vielä ihan hyvältä. Mistäs me mitään tiedettiin.

Kun ajatus oli että YKSI teini jakaisi pari tuntia viikossa lappuja postilaatikoihin niin lopputulema oli että parhaimmillaan kolme teiniä ja kaksi aikuista jakoi niitä perberin lehtiä kolmesti viikossa useamman tunnin kerrallaan AUTON KANSSA. Ja kun itsellä sitä autoa ei arkisin ole niin itku ei ollut kovin kaukana.

5

Toka päivä. Vähän korkeampi pino…

7

…postilaatikon takana piilossa toinenkin pino…

8

…ja portailla odotti vielä kolmas pikku-pikku p*rkeleen pino!!!! Ja kaikki kolme pinoa pitäisi olla jaettu ennen iltaa. Yhteensä 140kg. 

Yhdessä kilpaa laskettiin lasten kanssa päiviä milloin irtisanomisaika loppuu. Kuukausi on joskus meleko pitkä…

Mitä jäi käteen?
No rahallisesti ei kai mitään. Kun laskin kaikki käytetyt työtunnit, naapurille maksetut bensat auton lainasta, jäätelörahat mitkä meni joka kierroksen jälkeen lahjomaan lapsia, hajonneet kärryt mitkä ostettiin lehdenjakelua varten niin miinuksille meni.
Jos jätetään laskuista pois se bensa, jätskit ja ostetut kärryt niin kulutettujen tuntien mukaan tuntipalkaksi tuli kolme ja puoli dollaria mikä jaettiin kolmen lapsen kesken (minä jäin nuolemaan näppejäni ja makselemaan miehen rahoista niitä naapurin bensoja) niin kyllähän sitä ilolla kaatosateessa rämpii jyrkkiä mäkiä ylös alas dollarin tuntipalkalla.

1

9

Kaksi toisella puolen tietä, yksi tällä puolen tietä ja kolmas viereisessä korttelissa. Jakelua varten ostetut kärryt hajosi jo heti tokana päivänä joten naapurin auton lisäksi apuun otettiin kolme matkalaukkua, kaksi reppua ja kahdeksan kauppakassia.

Kannattiko?
Tietenkään ei kannattanut.
En tiedä ketuttiko teinejä enemmän se rämpiminen jyrkkiä mäkiä ylös-alas säällä kuin säällä, välillä likomärkinä, vaiko mun hampaiden välistä sihistyt mantrat siitä kannattaako käydä koulut ja opiskella ammatti missä tienaa jotain. Vai haluaako mieluummin tehdä tällaista duunia kun ei muutakaan saa. Ja uskokaa pois, hoin tätä joka ikinen päivä taukoamatta koko sen ajan mitä kuljin kakaroiden perässä kädet ja naama painomusteessa. Toivottavasti oppivat jotain – en kyllä menis vannomaan mutta ihan kaiken varuiksi aion vielä jatkaa tuota sihisemistä aika pitkään.

Jatkossa saavat pystellä koiranulkoilutushommissa ja kadunkulmalla kavereiden kanssa slimea ja kakkupaloja myymässä siihen saakka kunnes tärppää joku järkevämpi tienaustapa. Kyllä tää tuli nyt nähtyä.

PS. Ei kaikilla meistä ole ihan yhtä huonoa tuuria duunien suhteen. Yksi teineistä tienaa rahansa lähinnä sipsejä syömällä ja tuijottamalla youtubea illat pitkät lastenlikkana. Ja kun ne keikat alkaa yleensä siihen aikaan kun lapset menee juuri nukkumaan niin aika epärealistinen kuva ehkä jollakulla on tällä hetkellä työelämän helppoudesta.
Palataan asiaan parin vuoden päästä kun koulu loppuu ja pitäisi jollain rahoittaa se haaveilemansa yliopistokin.

PS2. Kävin muuten ostamassa myös mainoskieltokyltin postilaatikkoon. En enää ikinä halua nähdä yhtäkään mainosta missään.

 

Advertisement
by

Passinperkuleet

Jos latvalahoille jaettaisiin vuosittaiset Oscarit niin kaverit kyllä mielellään joukkotodistaa että olisin joka kerta vahvasti ehdolla. Todennäköisesti olen tippunut syntyessäni synnärillä pää edellä sementtiin – tai jotain muuta vastaavaa – sen verran heikonlaista tuppaa olemaan tuo arjen-, järjen- ja kaikenhallinta.

Joku järkevä saattaisi tarkistaa ennen viisumeiden  anomista vaikkapa lasten passien voimassolopäivät. Etenkin jos sen viisumiprosessihelvetin aloittaa vain neljä viikoa ennen suunniteltua muuttopäivää. Joku vähemmän järkevämpi ehkä ei tarkistaisi.

Koska tässä saarivaltiossa ei ole Suomen suurlähetystöä niin sehän tarkoittaa koko kuuden hengen perheen lennättämistä Australiaan ja tietysti sellaiseen kaupunkiin mihin ei ihan suorilla lennoilla noin vaan pikkurahalla pujahdeta. Sillä hetkellä irtaimiston hävittämisten ja muuttojärjestelyjen keskellä sitä vaan epätoivoisena ajatteli että ihan se ja sama kunhan koneseen päästään, itketään sitten myöhemmin.
Ja vajaan vuoden päästä sitten melkein itkettiinkin. Meillä aikuisilla ei kyllä mitään hätää viisumien ja passien suhteen mutta lasten passien kohdalla kello tikitti. Uhka vai mahdollisuus?

Iso onni onnettomuudessa oli että Aussien puolelta tammikuussa lennätettiin kokeilumielessä passisalkku Uuteen-Seelantiin. Passinuusijoita otettiin vastaan vain rajallinen määrä, meidän helpotukseksi oltiin onnekkaita ja päästiin listalle, se siis tiesi kallista reissua pohjoiseen superkalliin Australian reissun sijaan..
Lapset tosin ei ihan hevillä nielleet asiaa mitenkään onnekkaana kun vuotta aiemmin heille ehdittiin mainostaa että pääsevät kenguruita bongailemaan. Murjottavat edelleen.

Jei!
Not.
Kakkamutsititteli se pysyy tiukasti päällä.

_DSC4714_DSC4744

Edellisvuonna tammikuussa vietettiin hääpäivää minä tyttären kanssa jäähallissa luistelukisoissa ja mies takapihalla taloa tyhjentäen ja irtaimistoa polttaen.
Tänä vuonna sitä päivää vietettiin istuen kahdeksan tuntia autossa matkaten Aucklandiin. Kyllä me tosin illalla leirintäalueella skoolattiin vinkulla kertakäyttömukeista ja mietittiin josko ensi vuonna sitten vähän tyylikkäämmin…

_DSC4759_DSC4778

Yksi yö Waitomossa, toinen yö Aucklandissa. Kotimatkan suhteen päätettiin heittäytyä oikein hurjiksi ja pidentää paluumatkaa yhden yön verran lisää ja kiertää länsirannikon kautta kun siellä suunnalla ei vielä oltu käytykään.
(Tai asutaanhan itsekin toki länsirannikolla mutta alempana.)

_DSC4801

_DSC4805

White cliffs ja mustat rannat

Taranakin alue ei sinällään herättänyt mitään suuria tunteita. Tai edes pieniä. Mutta Three sisters oli kyllä upea. Osuttiin kohdille vähän turhan aikaisin, pari tuntia ennen matalinta laskuvettä mutta päätettiin kuitenkin ottaa riski ja kokeilla pääsisikö kahlaamalla miten pitkälle. Ja jos ei niin sitten odotettaisiin parkkiksella kuten muutkin.

Ja kannatti. Me isommat pysyttiin kohtuullisen kuivina kahlaamalla reisiä myöten vedessä , Murjopurjolla vesi kyllä ulottui melkein kainaloihin saakka alkumatkan syvimmissä kohdissa mutta äkkiä se rantahiekka sieltä alkoi paljastumaan ja suurin osa matkasta päästiin ihan hiekkaa pitkin kävellen. Ja ei paljon kastuminenkaan haittaa – kesä kuivaisi jos ei sataisi. Ja ylläripylläri sittenhän taas satoi. (Pysyipähän turistivirrat poissa tieltä, kiitos vesisateen ja hyvin ajoitetun laskuveden)

_DSC4805_1_DSC4834Untitled_Panorama1Untitled_Panorama2_DSC4992_DSC4994

Omalla bucket-listalla oli ollut jo ennen muuttoa mm Elephant rocks ja täällä samalla alueellahan sen piti olla. Mutta kun en löytänyt vaikka kuinka tähystelin.
Vähänpä tiesin.
Ko. kallio kun oli näköjään vuotta aiemmin ottaa romahtanut ja vain rippeet enää jäljellä. Vasta myöhemmin paljastui kuvista että hyvinhän olin sitä (tietämättäni) kuvannutkin, kyllä se norsun pylly vielä siellä nätisti pilkotti.

Untitled_Panorama3Untitled_Panorama9Untitled_Panorama11

Kotimatkalla oli tarkoitus kurkata mm.  Mt. Egmont ja sen kansallispuiston vesiputoukset. Ja napata tietty se klassinen kuva Egmontin majakasta tulivuori siinä taustalla.
No nappasinkin. Mutta missä tulivuori? Kai se siellä jossain, ei vaan sään takia nähty siitä vilaustakaan vaikka ajettiin lähes kokonaan sen tulivuoren ympäri. Sade yltyi lopulta niin rankaksi että pakko oli jättää koko kansallispuisto putouksineen väliin ja tehdään uusi reissu joskus myöhemmin.

_DSC5082

Mutta nyt on passit. Ja monen monta kuvaa rantakallioista.
Nyt voisi sitten alkaa pistelemään roposia talteen seuraavaa passinuusimiproggista varten – josko sitä viidessä vuodessa onnistuisi saamaan kasaan ne matkalippurahat sinne Australian suuntaan sillä voi olla ettei käykään enää yhtä hyvä tuuri kuten tällä kertaa että passisalkku saapuisi tänne uudestaan.

by

Ai mitä kuuluu vai?

No mitäs tässä. Vähän niinko ritari ässä eli eipä ihmeitä – tai oikeastaan yhtään mitään.
Kevät jyllää, lämpötilat alkaa kutakuinkin olla kohdillaan eikä voi valittaa. Paitsi niistä iänikuisista liian tiukoista vaatteista kun ei se rantakunto ole vielä(kään) oikein löytänyt kohdalle. Sitä ihmettä edelleen odotellaan siis.

_DSC0426

Tai no onhan tässä yksi pieni ihmeenpoikanen tapahtunut. Tuon meidän murjopurjokuopuksen kohdalla.
Se kun on koko ikänsä ollut se perheen huligaani, poikatyttö, elämäntapavinkuja. Vähän mietin täällä koulun aloittaessa että mitenhän tuo hunsvotti otetaan vastaan tässä prinsessaklaanissa. Täällä kun mihin tahansa katsoo niin vastaan kävelee pikkulikkoja blingblingeissä, tiarat päässä ja perhosensiivet selässä. Niin koulunpihalla kuin ostarilla.
Vastaavasti pikkupoikia kiipeilee koulun puissa batman-puvuissa ja merirosvohatuissa. Tai keijunsiivissä. Kukin tyylillään. Arki on juhlaa kun sen sellaiseksi tekee.

Vaan mitä tekee tämä meidän Tomboy Nyyssönen? Kulkee mustissa, vähintäänkin reikäisissä rytkyissä kädet syvälle taskuihin tungettuna ja musta pipo silmillä. Tai huppu päässä. (Vaikka koulun säännöt edellyttää että koulun oma sininen aurinkohattu olisi oltava)
Tukka aina takussa, kammata sitä ei ole saanut puoleen vuoteen saatika sitten ponihännälle pistää. Vaan hyvinhän se on silti joukkoon sulautunut, täällä kun kaikki on niin kirjavaa ja huoletonta.

No pysähdyttiin tuossa edellisen postauksen lomamatkalla kaupassa ja mitäs sieltä löytyi:
Rusetti. PINKKI, iso rusetti. Ja sehän piti saada.
Nyt sitten joka ikinen aamu tämä murjopurjo vääntää ja kääntää tukkaansa nykeröille, sykeröille ja väkeröille, tunkee pinniä pinnin perään, rusettia oikeeseen kulmaan ja katsoo juutuubista mallia uusiin kampauksiin. Murisee irtohiuksille ja elefantintukalle joka ei pysy paikallaan. Ilman rusettia ei mennä minnekään. Minnekään!
Kohta se varmaan shokeeraa meidät vielä pahemmin ja ilmoittaa haluavansa hameen!
(Tosin siihen varmaan on vielä matkaa; männäviikollakin kotiutui koulusta rusetti kyllä päässä mutta tekoverellä sotkettu ja repaleiseksi silputtu koulupaita päällä.) 

_DSC0289

Viikonloput vilahtaa täällä ohi aivan liian nopeasti. Suomessa oltiin lähinnä kotirottia ja nysvättiin omalla pihalla, täällä taas tuntuu että ollaan koko ajan menossa jonnekin.
Keskimmäinen likoista oli lauantaina aamusta alkaen auttamassa esteradan rakentamisessa, sen jälkeen oli normaalit harrastekuskaamiset, piti mennä paikalliseen lamb & calf-tapahtumaan mutta ei ehditty. Piti myös mennä katsomaan Wellingtonin ilotulituksia mutta kuka sinne enää iltasella jaksoi.

_DSC0541_DSC0530__DSC0557_DSC0599

Sunnuntaina äytiin katsomassa este-ja kenttäratsastuskisoja, piipahdettiin rantsussa mutta piipahdukseksi se todellakin jäi kun miesväeltä hajosi fillarit jossain huitsin nevadassa ja piti niitä autolla lähteä etsimään ja pelastamaan. Istuttiin tuttavien kanssa iltaa oman kylän venekerholla ja odotettiin Guy Fawkes-päivän ilotulituksia. Kovan tuulen takia jäivät kyllä laimeaksi mutta lapsista ihan jees.

_DSC0612_DSC0614Untitled1
Pidemmät retkeilyt/vaeltamiset jäi tältä(kin) viikonlopulta väliin mutta riittäähän näitä päiviä. Ja näköjään hyvinhän tätä jonninjoutavaa tekstiäkin tulee suollettua vaikkei oikeastaan ole mitään asiaakaan 😉

 

by

Loma tuli, loma meni

Lomaa, lomaa, lomaa. On kahden viikon syyslomaa, kahden viikon talvilomaa. On kahden viikon kevätlomaa, on pidennettyä viikonloppulomaa.
Ja aina ensimmäisenä kouluaamuna loman jäljiltä alkaa tenttaaminen montako viikkoa seuraavaan lomaan.

Kotona yleensä ollaan lorvittu, ihan sattuneesta syystä. ( Kuusihenkinen perhe, ihanan kallis Uusi-Seelanti ja vielä toistaiseksi ainoastaan yhden ihmisen palkalla sinnitellään. Siinä ei pahemmin kotisohvaa pidemmälle reissata)
Nyt kuitenkin ajateltiin että josko saataisi joku parin päivän maakuntamatkailu tiristettyä, ennen kuin kesän turistisesonki alkaa. Vähän viime tippaan jäi miettiminen että mihin suunnattaisiin, taisi kyllä suunnitelmat olla auki vielä perille päästyäkin. Ja kun ei tarvitse kaikkea kerralla nähdä (kun aina voi mennä vielä uudestaankin) niin ei näistä suunnitelmattomuuksista viitsi mitään päänvaivaa tehdä.

_DSC9252

Päätettiin suunnata muutamaksi päiväksi Taupoon ja tehdä sieltä sitten päiväpyrähdyksiä kauemmaksi jos siltä tuntuu. Mt. Ruapehun huippu oli tarkoitus käydä katsastamassa mutta mennessä satoi, satoi, satoi. Sumua oli niin ettei edes koko vuorta tielle näkynyt.
Edellisellä reissulla harmittelin ettei ollut aikaa pysähdellä tien sivuun ottamaan kuvia, nyt ei tullut mieleenkään mennä autosta ulos kastumaan. Kummasti ne ajamiset vaan tuntuu pidemmiltä ja puuduttavilta kun sää on surkea.

_DSC9900

Lake Taupo

Mutta kirkastuihan se sää aamulla. Pariksi tunniksi.
Ja kun lähtee liikenteeseen kukonpieremän aikaan niin ehtii mestoille ennen pahimpia turistilaumoja. (En uskalla edes kuvitella millaista sesonkina sitten on, nytkin oli ja Taupossa hulinaa.)

Kakarat muuten oli ihan kypsiä. Me fossiilit kun ei lomilla pitkään nukuta vaan kello soi tyyliin seitsemältä. _DSC9319_2
Huka falls kuului tietty nähtävien listalle. Jotain sormustenherralöpinää takapenkiltä kuului. Vaikka oltiin ennen aamukahviaikaa paikalla niin sai siellä silti väistellä aasialaisia selfietikkuja ihan kiitettävästi.

Koska pääsymaksut niihin suosituimpiin nähtävyyksiin on aika suolaiset niin piti valuta että käydäänkö katsastamassa/tekemässä niistä yksi vai sitkutellaanko halvemmissa ja ei-niin-näyttävissä paikoissa. Ei oltaisi kuitenkaan päästy kompromissiin mikä se yksi kallis kohde olisi ollut (esim Orakei Koroko, Lake Taupo carvings,  huka falls jet-ajelu, shrimp farm, rotoruan yhtä kalliit kohteet, jne jne) niin päätettiin suosiolla pysytellä sitten budjettikohteissa.

Aamukahville kurvattiin Wairakei thermal valleyn kahvilaan ja sen thermal-poluille. Kaipaisihan se hieman päivittämistä mutta etenkin pikkulikat oli tyytyväisiä kun sai syöttää pihalla vapaasti pyöriviä elukoita laamoista riikinkukkoihin. Kävelypolku oli ihan herttainen, kahvilan/leirintäalueen isännällä mukavat höpinät ja hintakin ihan kohdillaan. Etenkin pienempien lasten kannalta tämä olisi muutenkin mielekkäämpi vaihtoehto kuin nuo törkykalliit “oikeat” turistirysät.

_DSC9606
_DSC9661
_DSC9415_DSC9600_DSC9569_DSC9565
Itse ajattelin että lähellä sijaitseva  Craters of the moon ei vaikuta kovin kiinnostavalta paikalta (kun noita kananmunahöyryjä oli jo aamun lisäksi nähty syksylläkin Rotoruassa) mutta koukattiin sinne silti. Ja eikä siinä kyllä enää mitään utta näkemistä ollutkaan. Mutta saatiinpa lisäkilometrejä askelmittariin sille päivälle. Vesisateessa.

_DSC9703_DSC9663_2
_DSC9702


Kuumissa lähteissä lutraaminen oli tietysti odotettu juttu. Edellisellä reissulla ei ollut aikaa, nyt osa porukasta pääsi lillumaan noihin 40-asteisisiin puroihin. Kyllä itseänikin houkutti mutta “en varmana kehtaa” iski päälle kun porukkaa oli kiitettävästi täälläkin.
Päätin lykätä seuraavaan päivään kun tiedettiin mistä löytyy vähän isommat ja väljemmät lätäköt.

_DSC9763_DSC9900
Ja melkein skipattiin laiskoina Rotoruassa käynti kokonaan mutta onneksi mentiin.
Käytiin Skylinessa ja jopa minä suostuin laskemaan kerran alas. (Ylöstulo oli paha, korkeanpaikankammo ja paikalleen hetkeksi jämähtänyt hiihtohissi) Muilla oli tosi hauskaa, ehdottomasti tullaan uudelleen. Minä pysyttelen terassilla.
Lounastettiin Pirren ja pesueensa kanssa ja käytiin porukalla kävelemässä Redwoods forestissa.
Opittiin ettei Rotoruan keskustaan ole koirilla mitään asiaa – ellet halua viidensadan dollarin sakkoa. (Ravintolaan kyllä sai koiran tuoda mutta kadulla ei saa taluttaa)

_DSC9805
_DSC9818_DSC9847_DSC9850_DSC9877

Mukavaa oli.
Ainoa mikä jäi kismittämään oli ne kuumat lähteet. Kun oli niin tiedossa ne paremmat paikat jotta minäkin pääsen testaamaan, niin kas kummaa. Mitäpä muutakaan kuin takapenkkiläisten nirinäkuoro:

Ei voi uida kuumassa lähteessä kun nenään menee vettä ja siihen kuolee.
Ei voi uida motellin uima-altaassa kun on likaista.
Ei voi uida järvessä kun on giardiaa. Ja kylmää.

Tässä vaiheessa annettiin periksi, haettiin motellilta alennuskuponki ja roudattiin pentulauma kylpylään. (Samaa kuumaa mineraalivettähän se sielläkin on mitä luonnonlähteissä mutta ei näköjään nyt haitannut yhtään)

_DSC9977

_DSC9924-2

Päivän piristys! Viime reissulla en ehtinyt ottaa kuvaa, nyt pakotin miehen ajamaan samaa reittiä että sen saan. Ja näitä tuli vastaan pariinkin otteeseen 😀

Vikalle päivälle osui loistavat kelit! Tielle näkyi taas Tongariron ja Ruapehun huiput kirkkaana, tullessa kun ei näkynyt kuin pelkkää usvaa.
Ajateltiin tehdä sellainen vähän kevyempi patikkaretki Taranaki-putouksille kun ei ollut aikaa lähteä tekemään enää mitään koko päivän (tai edes puolen päivän) vaelluksia.
Ja niin sanoinkuvaamattoman kaunista, sielläkin! Ei näitä maisemia vaan saa mitenkään vangittua kuviin, ei mitenkään!
Untitled_Panorama1_DSC0039_DSC0117_DSC0124_DSC0147_DSC0162

Kotimatka ajettiin ihan uutta reittiä. Ja en vaan voi olla hokematta: jumankekka nämä maisemat!!!
Valitettavasti istuin autossa väärällä puolella ja en saanut niistä huikeimmista näkymistä yhden yhtäkään kuvaa. Ja pysähdyspaikkoja ei mutkaisella ja kapealla tiellä kallioiden välissä ollut juuri missään sadan kilometrin matkalla. Pakko ensi kerralla ajaa toiseen suuntaan niin saa ikkunan läpi räpsittyä jotain. Toivottavasti.

_DSC0231_DSC0240
Kaikenpuolin onnistunut (ja kallis 😀 ) miniloma. Kaikilla oli kivaa, säät suosi vikoina päivinä ja Taupo yllätti positiivisesti. Ehdottomasti tullaan uudestaan.
(Ja kun pennut väsytetään heti loman ekoina päivinä repimällä ne ylös aamu seitsmältä ja kävelytetään iltaan saakka niin loppuloma onkin ihanan rauhallinen, kukaan ei suostunut lähtemään enää mihinkään 😉 )

by

Kunhan vaan jouteillaan

Pitäisi kai alkaa oppia siihen että sää vaihtuu täällä yhtä nopsaan kuin naisihmisen mieli. Eikä sitä(kään) voi oikein ennustaa: piti sataa mutta tulikin t-paitakelit. Ja piti paistaa mutta pistikin sataen kuin esterin persiistä. Ihan siis kuin ne jotkut tuulella käyvät naiset, koskaan et tiedä millä tuulella tänään mennään. Tai niin ne jotkut väittävät.
_DSC6469

Piti mennä pingviineitä bongaamaan mutta koska sää lupas sitä Esteriä niin peruttiin suunnitelmat. Ja satoiko? No tietenkään ei.

Ajeltiin sitten huviksemme  uusia teitä pitkin poikin. Wainuomatan joen suulle baring headin majakalle päädyttiin.
Suora näkyvyys eteläsaaren lumihuippuisille vuorille, lampaat tallusteli rannassa meidän ja muutaman kalastajan kanssa. Olipa yksi päkäpää tallustellut vähän liiankin reteesti ja jokeen pudota putkahtannut raasuparka ja sinne jäänyt. Ei tehnyt mieli jäädä siihen ongelle.

_DSC6428_DSC6448_DSC6480_DSC6488

Poimittiin kahvit ja jätskit sympaattisesta dairysta sympaattiselta (ja vähän turhankin puheliaalta) rouvalta ja napattiin kotimatkalla taas ne pahanmakuiset vitosen pizzat. Miksi??? En ymmärrä, en…

_DSC6489_DSC6503_DSC6521_DSC6538

Ja sitten tuli seuraava viikonloppu.
Piti sataa, peruttiin suunnitelmat, ei tietenkään satanut.

_DSC6549_DSC6558_DSC6565

Ajettiin Paraparaumu beachin torille hakemaan vihannekset ja mausteet, käytiin rannalla tuulettamassa paljaita varpaita (pitää muuten ryhdistäytyä ja lakata varpaankynnet), haettiin kahvit ja ajettiin Waikanae beachille nauttimaan auringosta, kaivelemaan joenuomaa ja keräämään simpukoita ennen kuin palattaisiin kotiterdelle grillailemaan ja imemään lisää aurinkoa.

_DSC6566_DSC6573_DSC6579_DSC6601

Terkkuja muuten Esteriltä – ei sitten tarvinnutkaan kaatosateessa grillata, ens viikonloppuna uus yritys?

_DSC6621

 

by

Pukerua Bay. Eka yritys.

Meidän partsilta näkyy suoraan Pukerua Baylle. Tuo näky mikä tämän blogin yläpalkin kuvassa on. (Yläpalkki? Sanotaanko sitä edes yläpalkiksi? No siis tämä kuva kuitenkin)
Sinne siis loikkimaan-lompsis tuossa taannoin yritettiin.
Yritykset meidän laumalla on ihan yhtä tehokkaita kuin tämä bloginkin päivittäminen. Pitäis ja pitäis ja vähän tuppaa jäämään kesken. Bucket-lista on pitkä noiden retkienkin osalta.
_DSC3795

Alku menikin hyvin. Sitä jaksoi paahteessa se 8-vuotiaskin Murjopurjo ahkerasti tutkiskella kivenkoloja. Kaivella rapuja ja mitä lie limanuljaskoita. Ottaa selfiet pouwhenuan kanssa ja etsiä luolaa. Kunnes.
Kunnes joku tyhmä naikkonen meni mainitsemaan sanan uima-allas.
Ja kas kummaa:
“Mahaan sattuu.”
“Päähän sattuu.”
“Silmään sattuu.”
“Nenäreikään sattuu.”
“Ihan mihin vaan sattuu, en kävele!”

Rauhallinen aikuinen laskis kymmeneen, neuvottelisi ehkä hetken ja tekisi kompromisseja.
Joku toinen aikuinen sen sijaan laski kahteen ja puoleen ja totesi lapsellisesti ettei enää ikinä lähde tällä laumalla mihinkään kuuntelemaan valitusta ja vinkunaa. Eikä muuten sitten mene uimaankaan. Kukaan.

No tulihan siinä sentään yksi kolmasosa suunnitellusta reitistä tehtyä kunnes palattiin kaupan kautta kotiin. Uimaan. Seuraavana viikonloppuna jatketaan.

_DSC3850_DSC3752_2_DSC3841_DSC3791
Kenenhän imbesillin idea oli muuten jättää auto parkkiin sinne kukkulan laelle eikä alas portaiden juureen? Kyllä kalpenis Malminkartanon portaikko näissä puitteissa. 

by

Staglands

_DSC4587Käytiin tuossa taannoin tuttavien kanssa Staglandsin eläinpuistossa pyörähtämässä. On siinä ohiajaessa aiemminkin kahville pysähdytty muttei olla nähty tarpeelliseksi maksaa riistohintaa jonkun possunpotkan ja sorsan tuijottamisesta. Ollaan niitä katseltu ihan riittävästi jo Suomessa landella asuessa.
No oltiinpas taas vähän lyhytnäköisiä.

Lapsilla oli parin viikon syysloma ja isäntä karkas aamuisin normaalia aiemmin duuniin. Oli muka jotain kiireitä. Muka ja muka. Jaksanut vaan sitä MINUN marinaa kuunnella siitä miten lapset tappelee, milloin mistäkin.

Tuttavarouvat siis pelasti ja ehdotti possuntutkimusmatkaa Staglandsiin. Pari nuorinta kersaa matkaan ja evvvk*-teinit sai jäädä kotiin kattoon syljeskelemään. Eivät kuulema halunneet haistella possuja. Tilanne siis win-win.
(*ei vattu vois vähempää jne)
_DSC4524

Mutta niin sitä taas keski-ikäinen naisihminen hämmästyy ja vetää sanansa takaisin.
No sisäänpääsy aika kiskurihintainen. Eikä mikään once in a lifetime-elämys. Mutta haloo! Oliko kuitenkin aika sympaattinen ja jopa lumoava paikka? No oli.

Se, mitä kummastelin jo aiemmissakin paikoissa, niin täälläKIN elukat kulkee vapaana vastaan. Keat varastavat kahvikupitkin kädestä jos et tarkkana kuin porkkana ole.
Emut photobombaa, vuohet puree pyllystä ja ihanan pienet kunekune-possunpenikat tekisi mieli sujauttaa reppuun ja salakuljettaa kotio tuhisemaan.
_DSC4501

Ja ne maisemat. Kuin taikametsästä!

_DSC4550

Ainoa mitä harmittelen on tämä kuuden kuukauden “kuvauskielto” mihin olen suostunut. Saan siis räpsiä turisiräpsyjä ilman sen kummempia venklaamisia. Mutta niiiiiiin kovin tekisi mieli päästä tänne kuvaamaan kunnolla. Pieni, tuhiseva kunekunekin voisi olla siinä samalla kainalossa. Nyt ei oikein miljööt pääse oikeuksiin näillä sunnuntairäpsyillä, mutta eiköhän piakkoin suunnata tuonne uudestaan, koko perhe. Ne evvvk-teinit pakotettuina myös.
_DSC4472

-Mitkä vaatteet mä laitan päälle?
-Ihan sama!
…….??????………

_DSC4644_DSC4636_DSC4615_DSC4608_DSC4690

 

by

Mitäs me, suunnittelun ammattilaiset!

“Ja nyt ei sit lähetä mihinkään ilman kunnollista suunnitelmaa.”
Eipä. Joka viikonloppu sama virsi. Ja taas mentiin.
_DSC5323
Hommahan menis niin että vapaapäivinä pakataan revohka autoon ja suunnataan luonnon helmaan viettämään kivaa reippailupäivää. Otetaan ehkä vähän pientä terveellistä piknikkiä siinä ja napsitaan pari iloista potrettia feisbuukkiin toisten iloksi. Ehkä vähän laulaa lirautetaan joku yhteislaulukin siinä kotiinpaluun lomassa. Jep jep.

No hommahan kylläkin menee niin että pakataan revohka autoon ja suunnataan sinne luonnon helmaan, yleensä ei hajuakaan minne. Yks marisee että onko taas pakko, toinen marisee että miksei saa jäädä kotiin, yks sanoo ‘iha sama.’ Yksi sentään hymyilee. Vielä. Mutta äkkiä sekin vielä itkemään saadaan.
Eväät jäi kotiin. Ja vesipullot. Kengätkin on ihan huonot. Ja yks huutaa kinderin takaosasta että tarvii uuden takin.

Aina kuitenkin kävellään. Valitusvirsistä huolimatta. Siihen pisteeseen että verensokerit on nollissa, otsasuoni piukassa ja päädytään sitten useamman tunnin patikoinnin päätteeksi niihin iänikuisiin pikasyöttölöihin hakemaan kiireellä rasvaruokaa että saadaan vinkuintiaanit hiljaiseksi. Vyötärö kiittää ja farkkujen saumat paukkuu.
Joka. Ikinen. Kerta.
Sitten ollaankin loppuilta ihan ookoo ja vannotaan että ens viikonloppuna tehdään fiksummin.

Käytiin tässä vähän äitienpäivänä hylkeitä bongailemassa Sinclair headissa. Arvatkaa kuin kävi!

Onneksi on vielä lähes puoli vuotta kesäkauteen. Jos alkais taas vähän laihikselle ettei näyttäisi enää niin hylkeelle hylkeitten joukossa. Täytynee tehdä joku suunnitelma…
_DSC5228

_DSC5233

Varottavat kyltissä ettei 20 metriä lähemmäs näitä kannata mennä. Mikäli mielii jonkun raajan amputoimattomana säilyttää. Vaan sen verta käyneelle laardille nämä söpöydet haiskahtaa etten tajua kuka sen lähemmäs edes haluaisikaan mennä. 

 

_DSC5261_DSC5285_DSC5309_DSC5343_DSC5356

_DSC5362

Niin se 20m:n hajurako? No oikeasti ei huomattu, melkein käveltiin päälle.

_DSC5375

Kakkamutsi
by

Kakkamutsi

(Huom! Saattaa sisältää sopimatonta kielenkäyttöä)

Tiedättekö ne tähtihetket kun vajoat täysin uhmaikäisen, kirkuvan tappijalan henkiselle tasolle (tai alemmas) etkä pysty käyttäytymään kuten aikuisen ihmisen kuuluisi? Vaikkei perheessä edes enää olekaan niitä uhmäikäisiä. Muita kuin se kakkamutsi itse.
Ja sen tähtihetkeä edeltävän tunteen kun yrität laskea hitaasti edes kolmeen ennen kuin se savu alkaa kihistä korvista? Ja tiedätte että nyt lähtee, ei voi mitään. Peli on menetetty.

Ai ette? Nice!

No minäpä tiedän. Ja nyt varmaan tietää naapuritkin.

Miten helvetissä VOI yksi 8-vuotias olla niin maan s**tanan temperamenttinen?  Miten VOI yksi 8-vuotias saada kerta toisensa jälkeen keski-ikäisen naisihmisen reagoimaan kuin Manaajan castingiin yrittäisi? No oikein hyvin. Aina.

Tänä aamuna oli edessä pikkulikkojen pōwhiri, maorikulttuurin tervetuloseremonia uusille oppilaille. Jostain syystä kuopus päätti että ei aio osallistua. Ja kun kuopus jotain päättää niin se ei olekaan mikään kevyt juttu. Ja kun on kiire ja kun pitäisi saada jengi ajoissa ovesta ulos niin tottakai sitä tällaisella temperamentittomalla harakalla on sitten homma hanskassa.
Niin hanskassa että sen taisi kuulla koko kortteli. Vähintään.

(Lapset ei sitten loppupäivänä taidakaan enää kuulla yhtään mitään, tinnitusta korkeintaan. Kannattiko hermostuttaa meikäläistä???)

On tää yhtä mindfulLESSia kertakaikkiaan. Saisko jotain rauhoittavia? Mistä niitä rauhallisia ja lempeästi hymyileviä äitihahmoja oikein tulee? Ei ainakaan tästä huushollista, se on ihan varma.

_DSC4257

Ihan just fiiliksiin sopiva kuva. Ilahdutti yhtenä päivänä tuossa Hongoeka maraen walkwaylla. Liekö vaikka joku toinen kakkamutsi ollut tuokin? Kuoli varmaan infarktiin, määkiessään liikaa kilipukeilleen ja on nyt muistuttelemassa muita meikäläisiä lapsille raivoamisen vaaroista.

 

No, ainakaan vielä ei ole kukaan soittanut sossuja tai virkavaltaa paikalle niin ehkä tää tästä. Pikkulikkojen mahtava seremonia on ohi, plussan puolella ollaan. Saatan ehkä kuitenkin lahjoa lapset jätskillä koulun jälkeen, vähän noin niinkuin hyvitykseksi täyden kympin raivareistani. Kakkamutsi. Ihan kakka. Huokaus.

Mites teillä muilla muuten tänään menee?