Perkele.
On tässä odoteltu kuin kuuta nousevaa että valtakunta siirtyisi kakkos-tasolta ykköselle jotta harrastukset ja pelikausi pääsisi vihdoin alkamaan. Ei sillä että sitä järjetöntä kolmen lapsen/teinin arkikuskausrumbaa millään tasolla kaipaisin mutta ikävä on kyllä kova seisoskelemaan pelikenttien reunoille viikonloppuaamuisin (ja iltapäivisin) kahvikupin ja kulmakunnan juorueukkojen kanssa. Paitsi silloin kuin sataa kaatamalla, eli aika usein.
Valmistelut alkavaan talvipelikauteen on onneksi aloitettu ja yhden lapsen kohdalla se tarkoittaa pakollista ikäsarjapunnitusta.
Normaalielämässä homma on ollut melkomoista sirkusta kun koko maakunnan kaikki seurat roudataan saman katon alle, samaan aikaan. Kaikki ne tuhatkunta hukkapätkää marssitetaan jonossa vaa’alle, naamataulut valokuvataan väärinkäytösten estämiseksi, painorajoilla kiikkuvat kakarat syö aamupalansa vasta kun punnitus on onnellisesti ohi (tai vastaavasti ne isompien sarjaan hinkuvat syövät tripla-aamiaisen ja yrittävät piilotella kiviä taskuun) ja pelikausi saa alkaa.
Korona-elämässä tänä vuonna homma hoidettiin huomattavasti vaatimattomammin ihan vaan oman seuran sisällä mutta tokikin virallisten valvojien silmien alla – niiden väärinkäytösten estämiseksi.
Mutta kuinkas kävikään?
Meidän tuvassahan nyt ei pitäisi olla asiassa mitään ongelmaa kun ollaan kaikki vähän vajaamittaisia ja aika kevyenpuolisiakin (paitsi allekirjoittaneella kevyenpuoleista ei ole enää kuin pääkopan sisältö). Ja kun tuo kitukasvuisempi kuopus pelaa tyttönä poikien seassa missä osa kolleista on toistakymmentä kiloa painavampia katujyriä niin yks punnitus nyt missään tunnu. Joukkueessa pelaavan 12-vuotiaan paino kun pitää olla alle 57kg. Ja sehän on ihan aikuisen paino se.
Paitsi että…
Koska Murjopurjo-Mykkäponi on jo kertaallen jouduttu siirtämään pienen kokonsa vuoksi nuorempien sarjaan, niin hänelläpä onkin ihan omat vaaka-vaatimukset. Viime vuonna se painoraja olisi ollut max 43kg, toisin kuin niillä saman joukkueen pojilla jotka saa heittämällä painaa sen aikuisen painon. Tämä ei meikämandoliinilla mene jakeluun, ei sitten niin millään.
No, neljäänkymmeneenkolmeen kiloonhan tuo rimppakinttu tuskin pääsisi vaikka viisitoista pitsaa heittäisi punnitusaamuna naamariinsa, että siinäkään ei pitäisi olla ongelmaa. Varuiksi tsekattiin painot pariin otteeseen kotona edellisinä päivinä ja iloisia, kolmosella alkavia lukemia sieltä putkahteli. Kaikki hyvin siis.
(Tähän välikommenttina että itseäni puistattaa nämä punnitukset ja sen tuomat paineet lapselle painon tsekkaamisesta vaikka turvallisuudestahan tässä onkin kyse.)
Ja sitten tuli se iloinen punnituspäivä ja vähemmän iloinen ylläri että unioni oli mennyt tälle kaudelle laskemaan ennestään painorajaa, ainoastaan alle 40kg sallitaan enää mittarissa että likka saa jatkaa omassa joukkueessaan.
Sukat pois, korut pois, älä juo, älä hengitä… ja tasan 40kg pamahtaa mittariin!!! Tasan 40! YHDESTÄ GRAMMASTA KIINNI PERKELE!!!
Yhden gramman vähemmän niin pelikausi saisi alkaa. 39,999kg niin pelikausi saisi alkaa. Mutta 40. Nyt ei ala. Ainakaan omassa joukkueessa.
Olisiko auttanut jos ponihännän olisi ottanut auki, painaako kumilenksu sen gramman verran? Olisiko pitänyt käydä äkkiä vessassa riisumassa kalsarit pelisortsien alta pois, olisiko siinä lähtenyt se gramma?
Täytyy sanoa että hieman nyt pientä ihmistä sapettaa tämä grammantarkka vaakapelleily. Ymmärrän turvallisuusaspektit, ymmärrän että kyseessä on raju kontaktilaji missä käy pahojakin onnettomuuksia niin isoille kuin pienillekin. Mutta että GRAMMA??
Se ei vaan käy järkeen että joukkueen pojat saavat painaa jopa yli kymmenkunta kiloa enemmän, jokseenkin omaan ajatusmaailmaan istuisi silloin se että tyttären MINIMIpaino olisi oltava sen 40kg. Turvallisuussyistä. Vai sattuuko vähemmän kun 57kg katujyrä taklaa alle 40-kiloisen kuin yli 40-kiloisen? En vaan ymmärrä, en.
Nyt sitten istumme kuumeisesti odottamassa soittoa että tekeeko unioni myönnytyksen tuohon yhteen grammaan vai ei. Todennäköisesti ei, ja yksi Murjopurjo on tämän jälkeen entistäkin murjompi.
Meni vähän tunteisiin tämä. 😉
Että kyllä täällä tämä koulunkäynti on ihan ookoo hommaa. En vaihtaisi takas entiseen. Eikä varsinkaan kakarat.
Päätettiin tuossa taannoin (tai no onhan tästä jo useampi kuukausi, alkutalveahan se oli jo) lintsauttaa lapset koulusta ja tehdä muutaman päivän roadtrippi. Sellainen intensiivinen ahterit puuduksiin-automatka. Että kun isäntä joutuu ajamaan pohjoissaarta nonstoppina läpi niin hei eipä mitä kun kaikki messiin vaan. Isännälle seuraa. Nähdään vähän maisemia. Ja kaikilla on kivaa.
Kiwikausi 