Päätettiin tuossa taannoin (tai no onhan tästä jo useampi kuukausi, alkutalveahan se oli jo) lintsauttaa lapset koulusta ja tehdä muutaman päivän roadtrippi. Sellainen intensiivinen ahterit puuduksiin-automatka. Että kun isäntä joutuu ajamaan pohjoissaarta nonstoppina läpi niin hei eipä mitä kun kaikki messiin vaan. Isännälle seuraa. Nähdään vähän maisemia. Ja kaikilla on kivaa.

Tiedä sitten mitä oppivat. Neljä päivää ajoa aamusta iltaan ja kahden päivän jälkeen olivat jo niin kyllästyneitä että nukkuivat suurimman osan matkasta. Tai tappelivat fidget spinnereistä.
Alkoihan tuo vähän itseäkin puuduttamaan (muutenkin kuin pelkästään perskannikoiden osalta) kun yllättävän monta tuntia putkeen löytyykin sitä ihan latteeta, mielikuvituksetonta peltomaisemaa. Vähän kuin pohjanmaalla ajelis. Boring!

Vaan toki suurin osa ikkunanäkymistä oli kyllä kaikkea muuta. Huikeita maisemia, lumihuippuisia tulivuoria, kuumia lähteitä. Olisi tehnyt mieli pysähtyä puolen tunnin välein mutta minkäs teet, ei auta itkut kun kello tikittää ja satoja kilometrejä matkaa jäljellä ennen kuin tulee pimeää.

 

Kamerakin tuli raahattua ihan turhaan mukaan koska aikaa ei ollut juurikaan mihinkään maisemienihailupysähdyksiin. Sitä yritti vaan vauhdissa ikkunan läpi räpsiä jotain, loppumatkasta ei viitsinyt enää edes vaivautua. Käytännössä ajettiin aamusta iltaan, napattiin tienvarsisyöttölöistä syömiset kyytiin ja mussutettiin vauhdissa.

Isommissa kaupungeissa oli se hyvä puoli että kun isännällä oli asiakastapaamisia niin löytyi kauppakeskuksia ja muita huvituksia missä sai mukulat hengailla muutaman tunnin hilpeenä. Itse olisin mieluummin etsinyt maisemia mutta näissä olosuhteissa oli vaan parempi pitää jälkikasvu mahdollisimman tyytyväisenä.

Loppumatkalla työpysähdykset osuikin sitten sellaisille alueille missä ei juuri mitään tekemistä keksinyt siksi aikaa. Aika pateettisen näköistä Suomalaissakkia näkyi siis kylänraiteilla laahustamassa. Ens kerralla ollaan pirteämpiä.

Mutta mehän otettiinkin roadtrippi alunperinkin ihan siltä kannalta että nyt on hyvä tiirailla niitä tienoita mihin sitten halutaan myöhemmin ihan kunnolla ajan kanssa. Ja löytyihän niitä, jos vaikka kevätlomalla kuukauden päästä suunnattaisiin ihan ajan kanssa ihmettelemään maisemia – niitä mitkä nyt vaan vilahti ohi. Ja eteläsaarellekin pitäisi tehdä yhtä tiivis tiedustelureissu. (Lapset jo kovaäänisesti ilmoittivat etteivät varmana tule mukaan)

Ja onhan se kyllä pysäyttävää kun näkee tulivuorelta kohoavat savuvanat tai kuumien lähteiden höyrypatsaita tien varsilla. Toisinaan niinkin valtavina että näkyvyys ajaessa katosi ihan mitättömiin.
Tai jyrkän rotkon vastapuolella vesiputousten valuvan alas käsittämättömän turkoosiin jokiin. Aivan epätodellisia maisemia. Kyllä näissä harmitteli ettei ollut aikaa jäädä näitä näkymiä kunnolla kuvaamaan, mutta toisaalta eihän me täältä olla mihinkään lähdössä. Ehtii vielä vaikka kuinka moneen kertaan uudestaankin.

 

TEREVETULOA ROTORUAAN!

“Heitäppä kuule leijat! Heitäppä! Ei muuten varmana kukaan huomaa!”

Niinpä niin, rakkaat lapseni ne osaa ajatella ilahduttavan positiivisesti myös mätämunan hajuisessa kaupungissakin 

 

Harmi ettei Rotoruassakaan ollut aikaa yhtä yötä pidempään. Saavuttiin iltahämärissä, startattiin aamulla ennen auringon nousua. Taisi olla talven kylmin päivä, aamulla vain pari astetta lämmintä, leirintäalueen mökissä varmaan miinusasteita. Äkkiähän ne lämpötilat onneksi kohoaa kunhan aurinko pääsee nousemaan. Ei se vaan siinä lämmittämättömässä lastulevyhökkelissä paljoa yöllä auta.

Aamulla lähtiessä vettä tihuutti hämärässä ja hengitys höyrysi, olisi niin tehnyt mieli pulahtaa aamu-uinnille tienvarsien kuumiin lähteisiin mutta se jäi nyt sitten odottelemaan seuraavaa kertaa. Sen verran toki stopattiin että käytiin rannassa kokeilemassa veden lämpöä. Ihan huikeaa, lämpimämpää kuin porealtaassa!

Aucklandissa sentään saatiin viettää yksi kokonainen päivä kun isäntä luuhasi messuilla.
Yövyttiin kivassa, pienessä huoneistohotellin “penthousessa” mikä oli aika luksusta toiivine suihkuineen ja kattoterassin grilleineen kun on totuttu vaan mätämotelleihin ja koomisiin leirintäalueisiin.
Ja vaikka oman asuinkaupungin maisemat viehättääkin paljon Aucklandia enemmän niin kyllä Aucklandin ydinkeskustan vilinä oli minunkin mieleen. Ja lämpötiloista en edes ala. Ihanan lämmintä verrattuna tähän meidän tuulitunneliin.

Ja mihin lie jemmasin ne muutamat kännykkäräpsyt siltä päivältä? Ei hajuakaan. Ehkä joskus etsin, ehkä en. Tai odotan seuraavaa kertaa ja otan uudet.

Kaikkien yllätykseksi varsin kivuton ja kiva reissu.
Ja kun jälkiasvulta tenttaa että mikä oli reissussa parasta:
“HENKKAMAUKKA!”

Mitäs menin kysymään…