Aamun uhkailut tepsi. Kukaan ei tapellut, itkenyt, aiheuttanut mitään sen massiivisempia mutsiraivareita ja sääkin suosi. Jää tekstitkin lyhyeksi kun ei ollut mitään purnattavaa.
Keräiltiin pauan kuoria, löydettiin vesiputous, kummasteltiin Hongoeka maraen varrelta löytyviä hökkeleitä ja asuntovaunuasumuksia.
Syötiin köyhät eväät rantakivillä ja kotimatkalla koukattiin ostarille.
Että joskus sitä voi mennä ihan tavallisestikin päivät. Ilman äänijänteiden katkeamisia.
Ilmankos ei ollakaan kovin virkeitä kun ei tässä juurikaan mitään vaihtelua ole ollut. Vaan tarviiko niin ollakaan? Kun ei ole mihinkään kiire eikä muutakaan voi tehdä. Ollaan vaan ja lorvitaan.
Ja minä voisin vaan elää näistä rannoista. Säällä kuin säällä. Joka aamu on vuorovedet tuoneet rantaan taas uusia juttuja ja vieneet eilisen päivän rakennelmia mennessään. Taskut täyttyy aarteista. Ja hiekasta. Onhan tää nyt vähän mahtavaa!
Kyllä me ihmetellään tätä eloa täällä vielä pitkään ennen kuin totutaan.
Joten eiköhän näissä tunnelmissa jaksaa vielä kaksi viikkoa odottaa. Kotiavainta.
Kiwikausi 