Aamun uhkailut tepsi. Kukaan ei tapellut, itkenyt, aiheuttanut mitään sen massiivisempia mutsiraivareita ja sääkin suosi. Jää tekstitkin lyhyeksi kun ei ollut mitään purnattavaa.
Keräiltiin pauan kuoria, löydettiin vesiputous, kummasteltiin Hongoeka maraen varrelta löytyviä hökkeleitä ja asuntovaunuasumuksia.
Syötiin köyhät eväät rantakivillä ja kotimatkalla koukattiin ostarille.
Että joskus sitä voi mennä ihan tavallisestikin päivät. Ilman äänijänteiden katkeamisia.
Meidän partsilta näkyy suoraan Pukerua Baylle. Tuo näky mikä tämän blogin yläpalkin kuvassa on. (Yläpalkki? Sanotaanko sitä edes yläpalkiksi? No siis tämä kuva kuitenkin)
Sinne siis loikkimaan-lompsis tuossa taannoin yritettiin.
Yritykset meidän laumalla on ihan yhtä tehokkaita kuin tämä bloginkin päivittäminen. Pitäis ja pitäis ja vähän tuppaa jäämään kesken. Bucket-lista on pitkä noiden retkienkin osalta.
Alku menikin hyvin. Sitä jaksoi paahteessa se 8-vuotiaskin Murjopurjo ahkerasti tutkiskella kivenkoloja. Kaivella rapuja ja mitä lie limanuljaskoita. Ottaa selfiet pouwhenuan kanssa ja etsiä luolaa. Kunnes.
Kunnes joku tyhmä naikkonen meni mainitsemaan sanan uima-allas.
Ja kas kummaa:
“Mahaan sattuu.”
“Päähän sattuu.”
“Silmään sattuu.”
“Nenäreikään sattuu.”
“Ihan mihin vaan sattuu, en kävele!”
Rauhallinen aikuinen laskis kymmeneen, neuvottelisi ehkä hetken ja tekisi kompromisseja.
Joku toinen aikuinen sen sijaan laski kahteen ja puoleen ja totesi lapsellisesti ettei enää ikinä lähde tällä laumalla mihinkään kuuntelemaan valitusta ja vinkunaa. Eikä muuten sitten mene uimaankaan. Kukaan.
No tulihan siinä sentään yksi kolmasosa suunnitellusta reitistä tehtyä kunnes palattiin kaupan kautta kotiin. Uimaan. Seuraavana viikonloppuna jatketaan.
Kenenhän imbesillin idea oli muuten jättää auto parkkiin sinne kukkulan laelle eikä alas portaiden juureen? Kyllä kalpenis Malminkartanon portaikko näissä puitteissa.
Kiwikausi 