Koronoista ja kotiaresteista en ollut ajatellut mainita yhtään mitään kun sitä tuntuu tulevan joka tuutista kyllästymisen asti, vaikken niitä tuutteja ikinä itse luekaan. Skippaan suosiolla kaikki aihetta sivuavat koska itseäni koko tilanne ei hetkauta tippaakaan suuntaan eikä toiseen. Tai itseasiassa hetkauttaa sen verran vähän että nautin ihan kiitettävästi tästä koko maan kotiarestista liikkumiskieltoineen ja “autoilijat heitetään vankilaan-ukaaseineen.” Että nyt sitä voi vaan hyvällä omallatunnolla lorvia kotona kun ei muutakaan saa tehdä. Eli arki jatkuu ihan samana kuin ennen karanteeniakin.

Jotenkin ihmeellisesti sitä luulisi että meidän yhtälöllä (yksi esiteini + kolme teiniä + kaksi aikuista  – joista yksi käyttäytyy hyvin usein kuin esiteini ja toinen vielä useammin kuin uhmaikäinen) olisi lopputuloksena vähintään kolmas maailmansota, mutta ei. Ihan leppoisasti tässä hengaillaan saman katon alla arestissa eikä kukaan ole vielä uhoillutkaan mistään karkaamisista tai ikkunoista hypäämisistä.

Mutta sen verran voi vähän periaatteitaan rikkoa että etäkouluista hihkaisen:
Niin moni tuttu Suomen päässä on otsasuoniaan puhkomassa kun tehtävien ja vaatimusten määrä kouluista tuntuu olevan täysin kohtuutonta joten väännetään vähän puukkoa selässä tältä puolen palloa:
Kuopuksen koululta tuli vanhemmille muistutussähköposti että pidetäänhän huoli että karanteenin aikana lapsi käyttää KORKEINTAAN kaksi tuntia päivästä koulutehtäviin, muu aika kuuluu käyttää viihtymiseen ja mukavaan yhdessäoloon. (Tosin meikäläisten koulut tietäen olisi aika mahdotonta saada edes sitä kahta tuntia käytettyä opiskeluun, läksyjäkään kun ei tässä reilu kolmen vuoden aikana ole ollut juuri kertaakaan, paria hassua “lue joku kirja -kehoitusta” lukunottamatta)
Että first things first – tuijota leffoja. Ja piirrä niistä koulutehtävänä leffajuliste. Ai että niin kovin tästä kuopuksen opiskelusuunnitelmasta tykkään.

Respect ja Aroha!

Ja koronakaranteenikoulusta sujuvasti asiaan mitenkään liittymättä karvaisiin kavereihin:

Vuokraisännän koira tuli taas meille marraskuussa “hetkeksi” hoitoon kun heille oli syntymässä vauva. Hetki on venynyt nyt tänne huhtikuulle ja ties kuinka pitkään vielä jatkuu. Koska korona ja karanteeni ja ulkonaliikkumikielto ja mitänäitänyolikaan. Ei haittaa meitä. Voi tosin olla että omistajia haittaa kun joskus tulevat hakemaan heidän silloin vielä hajuherneille tuoksuneen, trimmatun kaupunkilaismopsinsa takaisin:

Doggo marraskuussa, lähes kaljuksi kaupunkilaiskoiraksi ajeltuna,  v a h v a s t i  kukkaistuoksuisena.

Doggo maaliskuussa. V a h v a s t i  jätevesiviemärille löyhkäävänä.

Saatamme viedä sen sitä ennen huoltoaseman nurkalla sijaitsevaan koiranpesuautomaattiin ja ehkä harjatakin sen, ne kukkaistuoksuiset turkkiparfyymit jätän kuitenkin kassinpohjalle. Olkoon nyt kuitenkin vielä siihen asti ihan kukkamullalle haiseva roskisdyykkarikoira kun voi meidän kanssa elää huonotapaisesti ihan pellossa.

Pesuautomaatti. Kätevästi lähes jokaisen autopesulan yhteydessä.

“Long lasting fragrance.” Niin long lasting että piti kahdesti meressä uittaa mopsi että jotenkuten kotonakin voi hengittää. Sitä ennen odööri oli yhtä kevyt kuin meidän Mykkäponin jälijltä käytyään salaa ruikuttamassa kaikki vessan kaapista löytäneensä hajuvedet  päälleen.  En myöskään ole kovin vakuuttunut että puppe arvostaa vaniljan ja mintun makuista hammastahnaansa.

Oman koiran vinkuminen vaan kasvaa vuosi vuodelta. Eletäänhän nyt ensimmäistä kertaa lasten synnyttä koiratonta aikaa. Suomeen jääneitä lemmikkejä on edelleen kova ikävä ja tulipa sitten pahimman vinkuitkukohtauksen keskellä luvattua että joojoo, hankitaan, hankitaan joku pieni rescue-piski. Nyt sitten päivittäin noin kolmekymmentä kertaa sarjana kaikuu huuto että MILLOIN.
No ehkä silloin kun on ensin uskaltanut kysyä vuokraisännältä että oisko joustoa vuokrasopparin ehdoissa, nykyisessä sopimuksessa kun lemmikit on kielletty – tosin ei taida koskea vuokraisännän omaa koiraa joka majailee meidän kanssa muutenkin jo puolet vuodesta. Katsotaan kuis tässä sitten käy.

Mina into piukeena To Do-listaa kyhaamassa kun valtakunta ovensa sulki ja koko maa kotiarestiin maarattiin:

Jarkkaa kaapit, jarkkaa kaikki vanhat valokuvaprojektit, toteuta kaikki kolme vuotta suunnitteilla olleet valokuvaprojektit. Leivo pullaa, siivoo, siivoo ja leivo lisaa pullaa (mutta ala sitten itse syo sita pullaa.) Jumppaa ainakin kahdesti paivassa, ja kolmesti jos kuitenkin menit vahan maistamaan sita pullaa. Aloita terveysintoilijan elama alaka koko ajan mussuta herkkuja ja ryysta sita viinia.
Kudo loppuun toissa vuonna aloitetut villasukat ja keskos-osaston joulumyssyt. Nuku paikkareita ja kaikkea muuta tosi uskottavaa.

Tilanne nyt:

Sama pahvilaatikkopino niita keskeneraisia projekteja odottaa edelleen keskella olkkaria. Tai ei enaa keskella, potkin ne sivumpaan jo aikaa sitten kun tuppasin aina iskemaan varpaani jonkun niista kulmaan.
Ahteri ei ole juurikaan sohvasta irronnut, jumppaa tassa talossa nakee ainoastaan telkkarista (vahingossa ) jos ei ole muistanut ajoissa vaihtaa kanavaa. Hankittiin jopa jalkikasvua varten netflixit ja amazonit ja mitanaitanytolikaan etta eivat vahingossakaan kukaan tule vinkumaan lautapeliseuraa tai muutakaan yhta fyysista aktiviteettia.

Mutta leivottu on, ihan vaan ettei tarvitsisi niita kaappeja siivota tai vaikka lattiaa mopata. Ja kun sitten ruisjauhovarastot hupeni ja hiivakin alkoi uhkaavasti loppua ettei edes valkoista hottoleipaa voi tehda, niin ajattelin kokeilla jotain ihan uutta: Takalaista Rēwena-leipaa, hiivatonta hapanjuuri-tyyppista limppua mita ei tunnu kovin moni osaavan kunnolla leipoa eika sita oikein kaupoissakaan myyda . Etta siinapas paasenkin patemaan, leipasen yhta komiat Rēwenat kuin mita yleensa ruisleivatkin, otan niista kivat some-kuvat mitka voin nakata heti aamutuimaan sosiaaliseen mediaan kavereiden kadehdittavaksi ja sitten luenkin loppupaivan niita allistyneita kommentteja sohvalta kasin etta kyllapa osasin ja etta tekisinko sullekin.

En. En tekis.

Ekat paivat perunajuurta kasvatellessa meni loistavasti. Aamuyolla kahden aikaan into piukeena taputtelin itsekseni kasia yhteen kun juuri toimi yli odotusten ja aamulla voisin teeskennella kunnon perheenemantaa tarjoilemalla uunituoreita, tuoksuvia maori-leipia.
(No onhan tassa vaikka minkalaisia leipia laivottu harva se paiva mutta etta ihan nyt tallaisia uudenlaisia harvinaisuuksia…)
Siina sitten vaivasin aamuyolla takinat, nostattelin pari tuntia, leipasin leivat, nostattelin toiset pari tuntia ja jatin odottamaan uunia, ohjeiden mukaan.

Tiedatteko milta haisee sellainen pitkalti matanemaan paassyt vanha peruna? Esimerkiksi sellainen ylikaynyt, kupliva, imelletty perunalaatikko mika ei nyt ihan ole mennyt putkeen. Sellainen, minka kannen avatessa toivoo valitonta armokuolemaa tai edes nenan amputointia, kuin etta joutuisi haistamaan enaa sekuntiakaan sita loyhkaa? Tana aamuna minun lisakseni tiesi kylla koko muukin perhe.
En sen kummemmin jaanyt analysoimaan mika meni vikaan vaan lahjoin yhden teineista suklaalla viemaan ne oksennukselle haisevat taikinat helevetin nopeasti kompostiin. Voi olla etta haisee viela huomennakin ja naapuriin saakka, ja oletan etta haju on sita luokkaa ettei rotat ja opossumit hetkeen tule pyorimaan kompostin ymparilla.
Etta se siita uunituoreesta aamuleivasta ja some-leipurin urasta. Jatkossa pysytellaan valmispaahtoleivalla siihen saakka kunnes ruisjauhoja tai hiivaa tasta saarivaltiosta sattuisi taas saamaan. Saanpahan istua taas vahan enemman sohvannurkassa kun ei leipuriakaan tarvitse leikkia.

Vai oisko kellaan mitaan hyvia resepteja ehdotella…?