“Ja nyt ei sit lähetä mihinkään ilman kunnollista suunnitelmaa.”
Eipä. Joka viikonloppu sama virsi. Ja taas mentiin.

Hommahan menis niin että vapaapäivinä pakataan revohka autoon ja suunnataan luonnon helmaan viettämään kivaa reippailupäivää. Otetaan ehkä vähän pientä terveellistä piknikkiä siinä ja napsitaan pari iloista potrettia feisbuukkiin toisten iloksi. Ehkä vähän laulaa lirautetaan joku yhteislaulukin siinä kotiinpaluun lomassa. Jep jep.

No hommahan kylläkin menee niin että pakataan revohka autoon ja suunnataan sinne luonnon helmaan, yleensä ei hajuakaan minne. Yks marisee että onko taas pakko, toinen marisee että miksei saa jäädä kotiin, yks sanoo ‘iha sama.’ Yksi sentään hymyilee. Vielä. Mutta äkkiä sekin vielä itkemään saadaan.
Eväät jäi kotiin. Ja vesipullot. Kengätkin on ihan huonot. Ja yks huutaa kinderin takaosasta että tarvii uuden takin.

Aina kuitenkin kävellään. Valitusvirsistä huolimatta. Siihen pisteeseen että verensokerit on nollissa, otsasuoni piukassa ja päädytään sitten useamman tunnin patikoinnin päätteeksi niihin iänikuisiin pikasyöttölöihin hakemaan kiireellä rasvaruokaa että saadaan vinkuintiaanit hiljaiseksi. Vyötärö kiittää ja farkkujen saumat paukkuu.
Joka. Ikinen. Kerta.
Sitten ollaankin loppuilta ihan ookoo ja vannotaan että ens viikonloppuna tehdään fiksummin.

Käytiin tässä vähän äitienpäivänä hylkeitä bongailemassa Sinclair headissa. Arvatkaa kuin kävi!

Onneksi on vielä lähes puoli vuotta kesäkauteen. Jos alkais taas vähän laihikselle ettei näyttäisi enää niin hylkeelle hylkeitten joukossa. Täytynee tehdä joku suunnitelma…

Varottavat kyltissä ettei 20 metriä lähemmäs näitä kannata mennä. Mikäli mielii jonkun raajan amputoimattomana säilyttää. Vaan sen verta käyneelle laardille nämä söpöydet haiskahtaa etten tajua kuka sen lähemmäs edes haluaisikaan mennä. 

Niin se 20m:n hajurako? No oikeasti ei huomattu, melkein käveltiin päälle.