Passinperkuleet

Jos latvalahoille jaettaisiin vuosittaiset Oscarit niin kaverit kyllä mielellään joukkotodistaa että olisin joka kerta vahvasti ehdolla. Todennäköisesti olen tippunut syntyessäni synnärillä pää edellä sementtiin – tai jotain muuta vastaavaa – sen verran heikonlaista tuppaa olemaan tuo arjen-, järjen- ja kaikenhallinta.

Joku järkevä saattaisi tarkistaa ennen viisumeiden  anomista vaikkapa lasten passien voimassolopäivät. Etenkin jos sen viisumiprosessihelvetin aloittaa vain neljä viikoa ennen suunniteltua muuttopäivää. Joku vähemmän järkevämpi ehkä ei tarkistaisi.

Koska tässä saarivaltiossa ei ole Suomen suurlähetystöä niin sehän tarkoittaa koko kuuden hengen perheen lennättämistä Australiaan ja tietysti sellaiseen kaupunkiin mihin ei ihan suorilla lennoilla noin vaan pikkurahalla pujahdeta. Sillä hetkellä irtaimiston hävittämisten ja muuttojärjestelyjen keskellä sitä vaan epätoivoisena ajatteli että ihan se ja sama kunhan koneseen päästään, itketään sitten myöhemmin.
Ja vajaan vuoden päästä sitten melkein itkettiinkin. Meillä aikuisilla ei kyllä mitään hätää viisumien ja passien suhteen mutta lasten passien kohdalla kello tikitti. Uhka vai mahdollisuus?

Iso onni onnettomuudessa oli että Aussien puolelta tammikuussa lennätettiin kokeilumielessä passisalkku Uuteen-Seelantiin. Passinuusijoita otettiin vastaan vain rajallinen määrä, meidän helpotukseksi oltiin onnekkaita ja päästiin listalle, se siis tiesi kallista reissua pohjoiseen superkalliin Australian reissun sijaan..
Lapset tosin ei ihan hevillä nielleet asiaa mitenkään onnekkaana kun vuotta aiemmin heille ehdittiin mainostaa että pääsevät kenguruita bongailemaan. Murjottavat edelleen.

Jei!
Not.
Kakkamutsititteli se pysyy tiukasti päällä.

_DSC4714_DSC4744

Edellisvuonna tammikuussa vietettiin hääpäivää minä tyttären kanssa jäähallissa luistelukisoissa ja mies takapihalla taloa tyhjentäen ja irtaimistoa polttaen.
Tänä vuonna sitä päivää vietettiin istuen kahdeksan tuntia autossa matkaten Aucklandiin. Kyllä me tosin illalla leirintäalueella skoolattiin vinkulla kertakäyttömukeista ja mietittiin josko ensi vuonna sitten vähän tyylikkäämmin…

_DSC4759_DSC4778

Yksi yö Waitomossa, toinen yö Aucklandissa. Kotimatkan suhteen päätettiin heittäytyä oikein hurjiksi ja pidentää paluumatkaa yhden yön verran lisää ja kiertää länsirannikon kautta kun siellä suunnalla ei vielä oltu käytykään.
(Tai asutaanhan itsekin toki länsirannikolla mutta alempana.)

_DSC4801

_DSC4805

White cliffs ja mustat rannat

Taranakin alue ei sinällään herättänyt mitään suuria tunteita. Tai edes pieniä. Mutta Three sisters oli kyllä upea. Osuttiin kohdille vähän turhan aikaisin, pari tuntia ennen matalinta laskuvettä mutta päätettiin kuitenkin ottaa riski ja kokeilla pääsisikö kahlaamalla miten pitkälle. Ja jos ei niin sitten odotettaisiin parkkiksella kuten muutkin.

Ja kannatti. Me isommat pysyttiin kohtuullisen kuivina kahlaamalla reisiä myöten vedessä , Murjopurjolla vesi kyllä ulottui melkein kainaloihin saakka alkumatkan syvimmissä kohdissa mutta äkkiä se rantahiekka sieltä alkoi paljastumaan ja suurin osa matkasta päästiin ihan hiekkaa pitkin kävellen. Ja ei paljon kastuminenkaan haittaa – kesä kuivaisi jos ei sataisi. Ja ylläripylläri sittenhän taas satoi. (Pysyipähän turistivirrat poissa tieltä, kiitos vesisateen ja hyvin ajoitetun laskuveden)

_DSC4805_1_DSC4834Untitled_Panorama1Untitled_Panorama2_DSC4992_DSC4994

Omalla bucket-listalla oli ollut jo ennen muuttoa mm Elephant rocks ja täällä samalla alueellahan sen piti olla. Mutta kun en löytänyt vaikka kuinka tähystelin.
Vähänpä tiesin.
Ko. kallio kun oli näköjään vuotta aiemmin ottaa romahtanut ja vain rippeet enää jäljellä. Vasta myöhemmin paljastui kuvista että hyvinhän olin sitä (tietämättäni) kuvannutkin, kyllä se norsun pylly vielä siellä nätisti pilkotti.

Untitled_Panorama3Untitled_Panorama9Untitled_Panorama11

Kotimatkalla oli tarkoitus kurkata mm.  Mt. Egmont ja sen kansallispuiston vesiputoukset. Ja napata tietty se klassinen kuva Egmontin majakasta tulivuori siinä taustalla.
No nappasinkin. Mutta missä tulivuori? Kai se siellä jossain, ei vaan sään takia nähty siitä vilaustakaan vaikka ajettiin lähes kokonaan sen tulivuoren ympäri. Sade yltyi lopulta niin rankaksi että pakko oli jättää koko kansallispuisto putouksineen väliin ja tehdään uusi reissu joskus myöhemmin.

_DSC5082

Mutta nyt on passit. Ja monen monta kuvaa rantakallioista.
Nyt voisi sitten alkaa pistelemään roposia talteen seuraavaa passinuusimiproggista varten – josko sitä viidessä vuodessa onnistuisi saamaan kasaan ne matkalippurahat sinne Australian suuntaan sillä voi olla ettei käykään enää yhtä hyvä tuuri kuten tällä kertaa että passisalkku saapuisi tänne uudestaan.

Advertisements