Naapuri se tuossa jotain mielenvikaisista Finskeistä perään huuteli kun taas yhtenä sunnuntaiaamuna kinderiin ahtauduttiin. Vettäkin kun kuulema kohta sataa.

Meillä on vähän sellainen majakkamania tässä tuvassa. Ehkä juontaa siitä kun aikanaan on merellä eletty ja asuttu, parempi puolisko paljon työnsäkin puolesta majakoissa luuhasi. Nyttemmin osaan lapsistakin se kiinnostus tarttunut ja se on ihan plussaa se.
Täällähän näitä valopäitä riittää ja nähtävyyslista vaan kasvaa.

Pitkään oli pitänyt noihin meidän oman alueen majakoiden juurelle tehdä retkiä mutta tutut täällä kauhisteli että ei sinne kävellen voi, ei lasten kanssa. Fillarit pitää olla kun matka on niin pitkä. Mielellään vuokraa vielä sähköpyörän.
Aamupalalla sitten vaan tarkemmin alettiin karttaa tuijottaa ja hitto soikos, eihän sinne ole kuin noin 7,5km suuntaansa. Kyllähän nämä hunsvotit sen kävelee ihan heittämällä – samaa matkaahan me tallustetaan joka viikonloppu johonkin suuntaan.
Toki voi tulla sitä peruspurnausta ja envarmaanenääkävele-narinaa mutta nariskoot. Mehän mennään. Sateesta huolimatta. Pencarrowheadin majakoille.

Sen verran nynnyiltiin että varuiksi otettiin kuopukselle sen uusi synttärilahjafillari mukaan. Oli muuten vähän huono veto. Isäntä joutui kantamaan pyörää kukkulan laelle  ja kotimatkan viimeiset viisi kilsaa minä talutin. Koska tuittupäätä ei kuulema pyörät kiinnosta, se on mummujen hommaa.

Ihan kuin olis jotain pienen pientä ininää meinannut kuulua? Tyyppi kyllä sai hampparin illalla. Vähän niinkuin palkinnoksi lähes mutinattomasta retkestä. Hyvä tyttö, kyllä siitä vielä hyvä tulee! 

Menomatkalla sää suosi, tuli ihan kuuma hupparissa ja verkkareissa. Huushollin miespuoliset sentään osasi varustautua matkaan sortseilla.
Majakan kohdalla sää sitten odotetusti muuttui ja kotimatkan 7,5km käveltiinkin autolle kaatosateessa aivan läpimärkinä. Kamerakin oli pakko pistää reppuun suojaan siinä myräkässä.

Mutta olipahan kiva patikka. Kukaan ei vinkunut (kuopusta nyt ei lasketa, mutta sekin poikkeuksellisen ministi vaan jotain pientä ininää piti. Se on vhän sellainen elämäntapavinkuja), kukaan ei tapellut eikä itkenyt, vapaana vastaantulevat lampaat ja vuohet ne jaksaa edelleen hymyilyttää ja maisemat ne vaan on joka kerta yhtä mahtavat.

Ja se tuuli. Siitä minä niin tykkään vaikka välillä pelottaakin että lentääkö sitä jyrkänteeltä puuskan mukana kohta alas ja lujaa.

Ylihuomenna suunnataan kevätlomalle vähän toisenlaisiin maisemiin. Saa nähdä montako viikkoa menee että ne kuvat saan sitten Ιladattua tiskiin.