Mitäs tänään puettaisiin?

Mitäs tänään puettaisiin?

Noin yleisesti ottaen eipä ole sitten Suomesta muuton tarvinnut arkiaamuisin kuunnella teinien valitusta siitä ettei ole kaapissa mitään mitä pistää päälle. Sitä kun pistetään tismalleen samat vermeet kuin naapurin pennutkin. Hiuslenksuja ja nilkka/polvisukkia myöten.
Koulupuvuista kuulee aina mielipiteitä puolesta ja vastaan, ja vaikka kertarysäyksellä joutuikin lähes koko omaisuutensa ja puoli valtakuntaa tuhlaamaan neljän lapsen uniformuihin, niin pidemmän päälle se kyllä taloudellisestikin oli kannattavaa. Puhumattakaan arjen helppoudesta: ei tarvitse kuunnella teinien nurinaa siitä miten frendeillä on AINA parempia vaatteita kuin itsellä. Tai miksei saa värjätä hiuksia kun kaveriktkin saa, tai miksei voi leikata puoli päätä siiliksi kun KAIKKI MUUTKIN saa.
No täälläpä ei saa. Ei värjätä, ei leikata, ei meikata, ja se ponihäntäkin pitää olla tietyllä tavalla mustalla pampulalla. Koruista puhumattakaan.

Tai no…

Ideaalitapauksessahan kaikki lapset päätyisivät ennenpitkää  s a m a a n  oppilaitokseen, jolloin olisi edes jotain pientä toivoa että osan vaatteista voisi kierrättää vanhemmilta nuoremmille. Tai että asioisit vaan yhden, tai korkeintaan kahden laitoksen kanssa että elo olisi kohtalaisen mutkatonta.
Ja näinhän se ei tietenkään mennyt.

Ensimmäinen vuosi alkoi lupaavasti:

Uniforms1

Kaksi koulua. Neljälle vermeet. Huomatkaa teinipojan seksikkäät polvisukat. (Ei sillä että kummankaan koulukengätkään nyt ihoa mitenkään kananlihalle saisi. Muuta kuin hintansa puolesta.)

Toinen vuosi ja alkoikin vähän säätö:

Uniforms2

Kolme koulua, kolme eri paikkakuntaa, taas uusi uniformu sukista kaulaliinaan.

Säätöä olikin sitten siihen malliin että esikko vaihtoi koulua 30km:n päähän pohjoiseen. Kukkaro kiitteli. Päätettiin jättää esikoisen karteroobi myymättä koska numero kolmonenhan siirtyy seuraavana vuonna collegeen joten säästetään pitkä penni koulupukuostoksissa.
Tai niinhän me tyhmät kuviteltiin.

Kolmas vuosi:

Uniforms3

Kolmas vuosi, neljä eri koulua,  neljät eri vermeet. Kuukausittaiset matkaliput yhdelle bussiin, yhdelle junaan, yhdelle junaan ja bussiin, yksi luojan kiitos potkii itsensä sivistyksen tielle skeitti-tai potkulaudalla ihan ilmaiseksi.

Neljä keskenkasvuista ihmistä, neljä eri oppilaitosta 50km:n säteellä ja neljät eri säännöt ja käytännöt. Juokse siinä sitten vanhempainvarteissa ja kaikenmaailman oppilasriennoissa kun en enää edes sähköposteista tiedä että mitä, kuka, missä ja milloin.

No mutta.
Sehän olis nyt neljäs vuosi menossa ja YLLÄTYS että vähän taas täällä säädetään. Onneksi on tämä koko valtakunnan lockdown että voidaan tätä seuraavaa skenaariota vielä lykätä ja yrittää päästä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen asiasta. Kiire tässä joka tapauksessa tulee tehdä päätöksiä suuntaan tai toiseen:

Uniforms4

“Haluun vaihtaa koulua, mun on vaihdettava koulua, toikin sai vaihtaa koulua niin mäkin tasan varmasti vaihdan koulua!” Minä sanoin ei, isäntä sanoi joo. Minä en kestä!!!

Ja ei kai siinä muuten mitään, sen kun vaihtaisivat koulua vaikka joka toinen kuukausi JOSSEISE MAKSAIS MITÄÄN! Mutta kun just vuosi sitten jouduttiin hankkimaan tämä alla näytetty kokoonpano varapaitoineen niin kyllähän sitä nyt ihan pikkuisen perkeleitä suupielistä päästelee jos taas kuukauden päästä uudestaan:

st mary's uniform

Ainoa huono puoli (hinnan lisäksi) on että varavaatteita pitäisi myös olla. Kun tässä ilmastossa saa parhaimmillaan kolme päivää pyykkejä narulla kuivatella. Ovat muuten erinäiset kerrat joutuneetkin kosteissa rytkyissä kouluun juoksemaan.

Että väännetään tässä nyt pari viikkoa, kello tikittää kun tämä vuosi on aika ratkaiseva ja mahdollinen koulun vaihto olisi syytä tehdä ennen heinäkuuta eikä vasta kouluvuoden lopussa. Ei ihme että päänahka puskee harmaata entistä vauhdikkaammin.

51099751_10157053185617220_4077369125909823488_o

Viemärikoiraa ja etäkoulua

Koronoista ja kotiaresteista en ollut ajatellut mainita yhtään mitään kun sitä tuntuu tulevan joka tuutista kyllästymisen asti, vaikken niitä tuutteja ikinä itse luekaan. Skippaan suosiolla kaikki aihetta sivuavat koska itseäni koko tilanne ei hetkauta tippaakaan suuntaan eikä toiseen. Tai itseasiassa hetkauttaa sen verran vähän että nautin ihan kiitettävästi tästä koko maan kotiarestista liikkumiskieltoineen ja “autoilijat heitetään vankilaan-ukaaseineen.” Että nyt sitä voi vaan hyvällä omallatunnolla lorvia kotona kun ei muutakaan saa tehdä. Eli arki jatkuu ihan samana kuin ennen karanteeniakin.

Jotenkin ihmeellisesti sitä luulisi että meidän yhtälöllä (yksi esiteini + kolme teiniä + kaksi aikuista  – joista yksi käyttäytyy hyvin usein kuin esiteini ja toinen vielä useammin kuin uhmaikäinen) olisi lopputuloksena vähintään kolmas maailmansota, mutta ei. Ihan leppoisasti tässä hengaillaan saman katon alla arestissa eikä kukaan ole vielä uhoillutkaan mistään karkaamisista tai ikkunoista hypäämisistä.

Mutta sen verran voi vähän periaatteitaan rikkoa että etäkouluista hihkaisen:
Niin moni tuttu Suomen päässä on otsasuoniaan puhkomassa kun tehtävien ja vaatimusten määrä kouluista tuntuu olevan täysin kohtuutonta joten väännetään vähän puukkoa selässä tältä puolen palloa:
Kuopuksen koululta tuli vanhemmille muistutussähköposti että pidetäänhän huoli että karanteenin aikana lapsi käyttää KORKEINTAAN kaksi tuntia päivästä koulutehtäviin, muu aika kuuluu käyttää viihtymiseen ja mukavaan yhdessäoloon. (Tosin meikäläisten koulut tietäen olisi aika mahdotonta saada edes sitä kahta tuntia käytettyä opiskeluun, läksyjäkään kun ei tässä reilu kolmen vuoden aikana ole ollut juuri kertaakaan, paria hassua “lue joku kirja -kehoitusta” lukunottamatta)
Että first things first – tuijota leffoja. Ja piirrä niistä koulutehtävänä leffajuliste. Ai että niin kovin tästä kuopuksen opiskelusuunnitelmasta tykkään.

Untitled-1

Respect ja Aroha!

Ja koronakaranteenikoulusta sujuvasti asiaan mitenkään liittymättä karvaisiin kavereihin:

Vuokraisännän koira tuli taas meille marraskuussa “hetkeksi” hoitoon kun heille oli syntymässä vauva. Hetki on venynyt nyt tänne huhtikuulle ja ties kuinka pitkään vielä jatkuu. Koska korona ja karanteeni ja ulkonaliikkumikielto ja mitänäitänyolikaan. Ei haittaa meitä. Voi tosin olla että omistajia haittaa kun joskus tulevat hakemaan heidän silloin vielä hajuherneille tuoksuneen, trimmatun kaupunkilaismopsinsa takaisin:

94122275_159958195327079_8626968149373222912_n

Doggo marraskuussa, lähes kaljuksi kaupunkilaiskoiraksi ajeltuna,  v a h v a s t i  kukkaistuoksuisena.

94030920_212850713493741_6968933176219533312_n

Doggo maaliskuussa. V a h v a s t i  jätevesiviemärille löyhkäävänä.

Saatamme viedä sen sitä ennen huoltoaseman nurkalla sijaitsevaan koiranpesuautomaattiin ja ehkä harjatakin sen, ne kukkaistuoksuiset turkkiparfyymit jätän kuitenkin kassinpohjalle. Olkoon nyt kuitenkin vielä siihen asti ihan kukkamullalle haiseva roskisdyykkarikoira kun voi meidän kanssa elää huonotapaisesti ihan pellossa.

dog2

Pesuautomaatti. Kätevästi lähes jokaisen autopesulan yhteydessä.

93350056_1507504259410312_8453650310420758528_n

“Long lasting fragrance.” Niin long lasting että piti kahdesti meressä uittaa mopsi että jotenkuten kotonakin voi hengittää. Sitä ennen odööri oli yhtä kevyt kuin meidän Mykkäponin jälijltä käytyään salaa ruikuttamassa kaikki vessan kaapista löytäneensä hajuvedet  päälleen.  En myöskään ole kovin vakuuttunut että puppe arvostaa vaniljan ja mintun makuista hammastahnaansa.

Oman koiran vinkuminen vaan kasvaa vuosi vuodelta. Eletäänhän nyt ensimmäistä kertaa lasten synnyttä koiratonta aikaa. Suomeen jääneitä lemmikkejä on edelleen kova ikävä ja tulipa sitten pahimman vinkuitkukohtauksen keskellä luvattua että joojoo, hankitaan, hankitaan joku pieni rescue-piski. Nyt sitten päivittäin noin kolmekymmentä kertaa sarjana kaikuu huuto että MILLOIN.
No ehkä silloin kun on ensin uskaltanut kysyä vuokraisännältä että oisko joustoa vuokrasopparin ehdoissa, nykyisessä sopimuksessa kun lemmikit on kielletty – tosin ei taida koskea vuokraisännän omaa koiraa joka majailee meidän kanssa muutenkin jo puolet vuodesta. Katsotaan kuis tässä sitten käy.

 

Slip, slop, slap, not!

Slip, slop, slap, not!

Nyt kun on tassa useamman viikon joutessani  s u u n n i t e l l u t  sita nurkkien ja kaappien mahdollista raivaamista niin pesuhuoneen hyllyssa sopivasti tuijotteli puolillaan oleva aurinkorasvapurkki. Joku tuossa taannoin jossain vertasi etta rapakon talla puolen aurinkorasvaa kuluu vahan niinkuin kuin pakkasnestetta autoihin Suomen talvessa kun tama uv-indeksi meilla on “hieman” korkeampi kuin mita Euroopassa tottunut. Nainhan sita normaaliperheiden kohdalla olettaisi…
Tuo pesuhuoneessa piileskeleva aurinkorasvapurkki tuli ostettua ensimmaisella viikolla tanne muutettuamme. Siis yli kolme vuotta sitten. Ja edelleen se siina hyllyssa nokottaa puolet viela purkissa jaljella. Onkohan se enaa edes toimivaa, vanheneeko rasva, voiko se menna pilalle? No piilotin sen takaisin sinne kaapin nurkkaan ja palataan asiaan taas puolen vuoden paasta ihmettelemaan etta mitahan sille oikein tekisi. Ja niille kaapeille mitka piti siivota.

Meidan perheella on ehka vahan erikoiset ihot kun ei edes nailla uv-indeksin 13-lukemilla nahka koskaan kartsaa. Tietenkin pitaisi siita huolimatta sita rasvaa lutrata vaan kun ei ikina muista/viitsi/ehdi/tahdo. Todennakoisesti ollaan kaikki ennen pitkaa tassa perheessa melanoomaisia ja ryppyisia kuin rusinat, ehka yritan ensi kesaksi opetalla paremmille tavoille.
(Lapsille kylla kovasti hoen tata “slip, slop, slap & wrap-mantraa” mutta eihan ne mita tottele kun on kovin huono esikuva talossa)

 

_DSC5961

Naita saita odotellessa.

 

Eipa tosin pahemmin rannallalorvimispaiviakaan viime kesana nahty. Melkein kuin Suomen kesa, eli aivan liian jaatavaa saata meikalaiselle.
Ne ennatyshelteet, mita muualla tassa maassa uutisoitiin kuukausitolkulla, kiersi meidan kaupungin kokonaan. (Kuten yleensakin)
Saatoin kayda tyokeikalla 50km paassa hikoilemassa 29-asteen helteessa, vain palatakseni kotikulmille 17-asteen kaatosateeseen ja vaakatuuleen. Yhtenakin aamuna lampotilat tippui alle kymmeneen, siina kohdassa alkoi jo kylla lammeta miehen pitkaaikaiselle ehdotukselle muuttaa toiselle puolelle saarta. Tai Ausseihin, sekin kun tassa tapetilla koko ajan on. Harkitsen. Vakavasti.

_DSC5286web

Eipa tarvinnut kuluneena kesana pahemmin oman kylan rannoilla rotvailla. Oli melekein kuin Suomen suvessa, lahes hypotermian partaalla. Toisin sanoen tallaisen ikuisuuslaihduttajan unelmakelit kun ei tarvitse uikkareiden kanssa tuskailla 😀

Vaan ei saisi marmattaa, on kuitenkin katto paan paalla, toisin kuin tuossa pallokentan reunalla majailevilla telttailijoilla jotka jaivat maahan jumiin kuten tuhannet muutkin turistit. Todella riipaisee kun vetta sataa kuin saavista, tuulee niin etta tukka irtoaa ja raukoilla on pelkka teltta – ja kohta ei varmaan enaa sitakaan kun naissa tuulissa mereen lentelee jo jareammatkin rakennelmat.
Mutta kun liikkuakaan ei siita mihinkaan saa, siina puun alla ovat yrittaneet meressa pestyja vaatteitaan kuivatella jo toista viikkoa. Ja ties kuinka monta viikkoa tai kuukautta viela edessa. Varsinainen unelmaloma Uuden-Seelannin syksyssa.

Etta ehka tuo noin 20-asteinen kesakausi ei ollut kuitenkaan valittamisen arvoinen, ei tassa nyt kuitenkaan oikeasti palelemaan saakka paasty eika luntakaan tarvitse koskaan enaa lapioida. (Vaikka kaikki alle +20-asteeseen tipahtavat lampotilat tarkoittaakin mulle lahes hypotermiaa ja vasta lahempana kolmeakymppia alkaa astemittari saamaan hymyja irti meikalaiselta)

Vaan ehka sitten ensi kesana?

Mestarileipuri oon

Mina into piukeena To Do-listaa kyhaamassa kun valtakunta ovensa sulki ja koko maa kotiarestiin maarattiin:

Jarkkaa kaapit, jarkkaa kaikki vanhat valokuvaprojektit, toteuta kaikki kolme vuotta suunnitteilla olleet valokuvaprojektit. Leivo pullaa, siivoo, siivoo ja leivo lisaa pullaa (mutta ala sitten itse syo sita pullaa.) Jumppaa ainakin kahdesti paivassa, ja kolmesti jos kuitenkin menit vahan maistamaan sita pullaa. Aloita terveysintoilijan elama alaka koko ajan mussuta herkkuja ja ryysta sita viinia.
Kudo loppuun toissa vuonna aloitetut villasukat ja keskos-osaston joulumyssyt. Nuku paikkareita ja kaikkea muuta tosi uskottavaa.

Tilanne nyt:

92342435_939052846538174_1378290322802475008_n

Sama pahvilaatikkopino niita keskeneraisia projekteja odottaa edelleen keskella olkkaria. Tai ei enaa keskella, potkin ne sivumpaan jo aikaa sitten kun tuppasin aina iskemaan varpaani jonkun niista kulmaan.
Ahteri ei ole juurikaan sohvasta irronnut, jumppaa tassa talossa nakee ainoastaan telkkarista (vahingossa ) jos ei ole muistanut ajoissa vaihtaa kanavaa. Hankittiin jopa jalkikasvua varten netflixit ja amazonit ja mitanaitanytolikaan etta eivat vahingossakaan kukaan tule vinkumaan lautapeliseuraa tai muutakaan yhta fyysista aktiviteettia.

Mutta leivottu on, ihan vaan ettei tarvitsisi niita kaappeja siivota tai vaikka lattiaa mopata. Ja kun sitten ruisjauhovarastot hupeni ja hiivakin alkoi uhkaavasti loppua ettei edes valkoista hottoleipaa voi tehda, niin ajattelin kokeilla jotain ihan uutta: Takalaista Rēwena-leipaa, hiivatonta hapanjuuri-tyyppista limppua mita ei tunnu kovin moni osaavan kunnolla leipoa eika sita oikein kaupoissakaan myyda . Etta siinapas paasenkin patemaan, leipasen yhta komiat Rēwenat kuin mita yleensa ruisleivatkin, otan niista kivat some-kuvat mitka voin nakata heti aamutuimaan sosiaaliseen mediaan kavereiden kadehdittavaksi ja sitten luenkin loppupaivan niita allistyneita kommentteja sohvalta kasin etta kyllapa osasin ja etta tekisinko sullekin.

En. En tekis.

Ekat paivat perunajuurta kasvatellessa meni loistavasti. Aamuyolla kahden aikaan into piukeena taputtelin itsekseni kasia yhteen kun juuri toimi yli odotusten ja aamulla voisin teeskennella kunnon perheenemantaa tarjoilemalla uunituoreita, tuoksuvia maori-leipia.
(No onhan tassa vaikka minkalaisia leipia laivottu harva se paiva mutta etta ihan nyt tallaisia uudenlaisia harvinaisuuksia…)
Siina sitten vaivasin aamuyolla takinat, nostattelin pari tuntia, leipasin leivat, nostattelin toiset pari tuntia ja jatin odottamaan uunia, ohjeiden mukaan.

Tiedatteko milta haisee sellainen pitkalti matanemaan paassyt vanha peruna? Esimerkiksi sellainen ylikaynyt, kupliva, imelletty perunalaatikko mika ei nyt ihan ole mennyt putkeen. Sellainen, minka kannen avatessa toivoo valitonta armokuolemaa tai edes nenan amputointia, kuin etta joutuisi haistamaan enaa sekuntiakaan sita loyhkaa? Tana aamuna minun lisakseni tiesi kylla koko muukin perhe.
En sen kummemmin jaanyt analysoimaan mika meni vikaan vaan lahjoin yhden teineista suklaalla viemaan ne oksennukselle haisevat taikinat helevetin nopeasti kompostiin. Voi olla etta haisee viela huomennakin ja naapuriin saakka, ja oletan etta haju on sita luokkaa ettei rotat ja opossumit hetkeen tule pyorimaan kompostin ymparilla.
Etta se siita uunituoreesta aamuleivasta ja some-leipurin urasta. Jatkossa pysytellaan valmispaahtoleivalla siihen saakka kunnes ruisjauhoja tai hiivaa tasta saarivaltiosta sattuisi taas saamaan. Saanpahan istua taas vahan enemman sohvannurkassa kun ei leipuriakaan tarvitse leikkia.

Vai oisko kellaan mitaan hyvia resepteja ehdotella…?

91333483_544418136467377_2810554576195813376_n

Muumio herasi!

Muumio herasi!

Tammoinen kevyt 16kk vali edellisesta postauksesta. Ja paiva paalle.
Ei tassa nyt liian usein raatsi tarinoida ettei paase heikkohermoisimmat vallan tuohtumaan.

_DSC1797

Kaikenlaistahan sita rapiassa vuodessa ehtii tapahtua ja siltikin tuntuu ettei ikina tapahdu yhtaan mitaan mista saisi asiaa aikaiseksi.
Mutta nyt kun tassa sattuneesta syysta syljeskellaan kattoon koko perheen voimin ties kuinka pitkaan niin jos sita yrittaisi nyt vallan herailla ilmoittamaan etta hengissa ollaan. Ainakin toistaiseksi, palataan asiaan ensi kuun lopussa ja arvuutellaan ketka tassa taloudessa on kuristaneet kenetkin ja missa jarjestyksessa. Toistaiseksi kuitenkin ollaan kaikki suhteellisen flegmaattisia eli vahvasti elossa.

_DSC3235
_DSC0182

Kesa tuli ja meni, ja tuli toinenkin kesa ja sekin meni. Nyt huokaillaan taas etta oispa takka tai edes kuivat ikkunat, silla johan se on tietenkin jo alkanut se joka-aamuinen ikkunoiden kuivaamismaratoni.
Taksi talveksi aiotaankin likkojen huoneisiin testata takalaista tee-se-itse-lammitysta eli peitetaan ikkunat vallan kokonaan kuplamuovilla. Kylla. KUPLAMUOVILLA. Peitetaan. Eipahan tarvitse miettia etta kyylaako naapurit verhojen raoista sisalle. Pakko vastaisuudessa pitaa verhot kiinni ympari vuoden kun varmaan havettaa sen verran paljon se tuleva ikkuna-decor.
Tata on suositellut yks sun toinenkin rautakaupan- ja postikonttorin ja ruokakaupankin tati ja tadin seta mutta en olisi ajatellut etta nain alas viela vajoan. Mutta keski-ikaista kovasti tama koleus toisinaan ketuttaa joten kuplamuoviostoksille kay siis heti tie kunhan valtakunta avataan jalleen yleisolle ja kotiaresti on ohi.

(Ainoa mita mietin etta kauanko ne kuplat mahtaa niissa muoveissa pysya. Kun onhan se vahan sellainen pakkorefleksi kayda poksauttamassa salaa pari kuplaa, yleensa ne kaikki. Jos ei lapset niin sitten mina. Nahtavaksi jaa.)

On ollut tassa vesivahinkojakin poikineen (vasta kolmesti tullut vedet ylakerrasta alakertaan lapi ja vessatuotokset naapurin puolelle mutta otetaan se nyt ihan normina etta mitas pienista. Kylla kesa kuivaa minka putkirikko kastelee) ja on vaihdeltu kouluja ja tyopaikkojakin valilla. On huudettu kitarisat suorana teineille (ja valilla vahan miehellekin) eli elama jatkunut ihan uomissaan. Valtakunnassa siis kaikki hyvin eika oikein mitaan uutisoitavaa ole ollut.

_DSC1547

Joten ehka tulevan talven mittaan aina valilla kaivaudun ulos luolastani ja naputtelen jotain jonninjoutavuuksia tanne – tai suuremmalla todennakoisyydella palaan asiaan taas parin vuoden paasta.
Vaan ei kai se mitia haittaa, hiljaa hyva tulee 🙂

Reality check

Reality check

Tässä kun on nyt vajaa pari vuotta eletty aika huolettomasti täällä lätäkön toisella puolen (ja sitä ennen aika huolettomasti lätäkön sillä puolen) niin ehkä ensimmäistä kertaa eläissään tässä on nyt joutunut  tekemään sellaista pientä reality checkiä. Tai itseasiassa aika suurta. Sattuneista syistä.

Useampi tuttu tai puolituttu aikanaan kauhisteli miten ollaan voitu tällä tavoin vaan lähteä tyhjän päälle. Entä jos jotain tapahtuu? Eikö pitäisi olla paksu pankkitili ja isot vakuutukset? Tai sellainen työsoppari mikä kattaa kaiken. (Tai kattaisi edes jotain.) Jos jotain tapahtuu.
Vaan kun en kuulu niihin ennakkoon murehtijoihin muutenkaan. Elämä tuo, elämä vie, sillä mennään. Toki olisihan se mukavaa kun pystyisi laittamaan roposen perstaskuun silloin tällöin, puhumattakaan siitä että jälkikasvulle voisi säästää jotain tulevaisuuden varalle. Mutta mitä niitä murehtimaan ja harmittelemaan? Itseltäni puuttuu jonkunlainen stressigeeni, en yleensä jaksa murehtia etenkään etukäteen asioista mitä ei voi tietää. Jotkut voi kutsua tätä ominaisuutta myös jonkinasteiseksi vastuuntunnottomuudeksikin.

Mutta nyt on ensimäistä kertaa joutunut todellakin pistämään vähän mietintämyssyä päähän tulevaisuuden suhteen. Ja ehkä tavoistani poiketen totean – parempi nyt etukäteen kuin vasta jälkikäteen. Sillä hyvin pienestä on ollut kiinni ettei tuo “jälkikäteen” toteutunut. Kahdesti.

44808463_320275768769831_1833508799789400064_n

Suoraan kuskin ovesta sisään satasen rajoitusalueella. Matkustaja käveli omin jaloin ulos, kuski ei. 

Parempi puolisko on nyt joutunut onnettomuuteen KAHDESTI lyhyen ajan sisällä. Jälkimmäisessäkin olisi voinut käydä todella pahasti, mutta ensimmäisessä oli viranomaistenkin mukaan suorastaan todellinen ihme että kaikki selvisivät hengissä. Tulevassa oikeudenkäynnissä selvinnee missä jamassa vastapuolen syytetty on, toivon mukaan kuitenkin ehjänä ja vammautumattomana. Molemmat lunastuskuntoon menneet autot on kuitenkin vain materiaa.

Toisella kertaa töihin pyöräilevän mieheni päälle ajanutta autoilijaa ei edes tavoitettu. Hit & run tuntuu olevan aika yleinen ilmiö täällä, onneksi mies selvisi vain ruhjeilla ja hajonneella pyörällä, toisin kuin tuttavamme joka sai muistoksi rekan ajettua päälleen “vain” kahdeksan luunmurtumaa ja useamman kuukauden työkyvyttömyyden. Henkiin jäi kuitenkin.

_DSC7376

Rantareittejä polkiessa ehkä vielä turvallista?

Tässä kohtaa toki iski tajuntaan että mitä jos? Mitä jos tilanne olisi päättynyt toisin? Selvää tietty on miten katastrofaalista puolison tai muun perheenjäsenen menettäminen jo itsessään olisi. Mutta entä sen jälkeen? Koska tosiasiahan on että jotenkin sitä olisi jatkettava, halusi tai ei. Ja valitettava tosiasia on että omalla kohdallani ei aavistustakaan että käytännössä miten.

Ensinnäkin itse freelancerina olen toistaiseksi tilanteessa missä omat tuloni tällä hetkellä ei riittäisi millään tasolla perheen elättämiseen. Ei edes itseni. Vaikka olisinkin täyspäivätyössä palkallisena jollekin toiselle taholle niin tulot ei silti riittäisi. Ei mitenkään päin, ei edes vuokran maksuun. Vuokrathan täällä ovat sylettävän korkeat, asunnottomuus kiehuu yli ja lapsiperheitä asuu autotalleissa ja autoissaan kun kattoon pään päälle ei yksinkertaisesti ole varaa. Autotalliin ansiotuloni ehkä riittäisi juuri ja juuri, jos reipasta ylityöpäivää puskisi.
Ja kun ei kuulu enää Suomen sosiaaliturvan ja etuuksien piiriin (niihin nk. etuuksiin en kyllä kuulunut Suomessakaan) – eikä luonnollisesti myöskään ilman kansalaisuusstatusta asuinmaansakaan sosiaaliturvaan – niin aika omillahan tässä ollaan.

Toisekseen viisumit. Niin kauan kun takataskussa ei ole permanent residencya (mitä joutuu vielä muutaman vuoden odottelemaan) saatika kansalaisuutta, niin oma viisumini on sidoksissa miehen viisumiin, ainakin hetken aikaa. Tämä taas tarkottaisi sitä että mikäli puoliso jäisi työkyvyttömäksi tai menehtyisi, minulle ja lapsille tulisi välitön maastapoistuminen takaisin Suomeen. Minne sinne? Millä rahalla?
Suomessa ei olisi kattoa pään päällä, ei työpaikkaa, ei sosiaaliturvaa. Ei yhtään mitään. Eipä sillä – tuskin sitä lapsilisillä muutenkaan kukaan perhettään elättäisikään jos sellaisia olisi.
Kadunkulmaanko sitä lapsilauman kanssa jäisi öitään viettämään matkalaukun kanssa?
Onneksi (kauhea sanoa) tilanne on sikäli yksipuolinen että jos itselleni sattuisi jotain niin taloudellisesti se ei yhtä pahasti vaikuttaisi muuhun perheeseen, nythän kuitenkin isäntä-parka on käytännössä se ainoa leivän pöytään tuova osapuoli.

Entäpä se kaikkein pahin. Entä jos molemmille vanhemmille sattuu jotakin? Mihin lapset, miten lapset? Ihan kauheaahan se on tällaisia skenaarioita viljellä ja ääneen päästellä mutta pakkohan se on.

Tässä kohtaa sitä toivoo että lasten ammattihaaveet tulisivat olemaan aloissa mitkä ei ole sieltä minimipalkkalaisten Top10-listan kärjestä kuten omani. Tässä iässä ei enää paljon messuamiset kutsumusammatista lämmitä kun tajuaa että kyllä parempipalkkaisena joskus voisi olla helpompaa. Paljon helpompaa. Tiedä vaikka olisi takataskuun ennakkoon hankitut kovat henkivakuutukset ja säästötilit pahanpäivän varalle.
Ihan rehellisesti, nuorena ei olisi voinut vähempää kiinnostaa moinen vouhkaaminen – eikä oikeastaan edes Suomessa asuessakaan, eikä niihin säästämisiin itselläni olisi ollut mahdollisuuttakaan.
Mutta nyt kaikki on ajatustasolla toisin. Jo pelkästään ajatus siitä miten käytännön asiat järjestyisi kun asuu ulkosuomalaisena, tällaisena väliinputoajana, kauhistuttaa.

Tästä on sitten alkanut poikimaan jonkinasteista ammatti- ja itsetuntokriisiä. Kun tietää että vaikka olisin kuinka täystyöllistetty niin tulot ei vaan riittäisi. Ei vaikka kellon ympäri vääntäisi. Ja kun tällä hetkellä sitä omaa työtä ei nyt juuri ruuhkaksi asti ole ollut.
Työhakemuksia muille aloille on täytelty ahkerasti toiveena saada mitä tahansa “oikeeta duunia” mutta ei. Väkisinkin ajattelee että onko tässä jo ihan liian vanha kun ei tärppää, haastattelutilaisuuksissa sitä on ollut järjestäin joukon vanhin ja varmasti myös kokemattomin – omalla (suppealla) alalla kun on tullut oltua jo niin pitkään yksinyrittäjänä. Vai vielä pahempaa kuin ikä – onko sitä vaan niin surkea että siksi ei tärppää.
Toki tiedän että  ei se ikä merkitse, että toivottavasti vielä jossain vaiheessa joku näyttää vihreää valoa ja toivottavasti palkkaa. Mutta juuri tällä hetkellä se nyt ei oikein lohduta. Ei nyt, ei tässä hylkiömateriaalifiiliksessä.

Kunhan nyt vaan jälkikasvu tajuaisi että oikeasti sillä ammatinvalinnalla on väliä. Vaikka olisi kuinka hyvä työssään niin jotkut alat vaan on järkevämpiä kuin toiset. Ehkä säästyisi myöhemmällä iällä sitten näiltä pohdinnoilta.

_DSC5662

Kesä on jo nurkan takana, ehkä sitä mielikin kirkastuu sen myötä

Kevät kännykästä

Ajatuksen tasolla tämä blogin pitäminen on kyllä sujunut ihan hyvin. Siitä eteenpäin se ei sitten olekaan sujunut. Mitenkään.

Kovasti kyllä tekis mieli mutta ensinnäkään en muka ehi!!
Siis en tajua miten toiset saa aikaiseksi tekstiä tekstin perään kun itse hyvä jos kerran puoleen vuoteen saan jotain kuulumisia päiviteltyä. Enkä edes tee täyspäi(väi)sesti töitäkään tällä hetkellä joten mun osa-aikakeikkojakaan en voi oikein syyttää.
Toki nää päivät kuluu pitkälti neljän lapsen koulujen,  harrastusten, teinien sivutyön ja milloin minkäkin turhanpäiväisen koulupalaverinhaastattelupaastattelun perässä juoksemiseen (lähes kirjaimellisesti, koska ei autoa) ja jonkun verran omien töidenkin. Mutta ei. Kauhean aikaavievää yhden tekstin ulostaminen silloin tällöin tuntuu olevan.
Facebookiin ja instagramiin toki löytyy aikaa.

Kirjoittaminen ei selkeästi ole mun juttu. Kännykkäkuvat joo. Ja suu vaahdossa kavereiden kanssa liibalaaban jauhaminen. Mutta kirjoittaminen…

Joten apinoin Terhiä ja Tanjaa  ja nakkaan kasan sekalaisia kännykkäkuvia keväältä (Siis nyt elo-syyskuulta) ilman sen kummempaa ajatusta.  Paaaaljon helpompaa vaan lätkiä kännykästä kuvia ilman että yrittäisi miettiä jotain sisältöä 😉

Palaan sitten niihin suunniteltuihin postauksiin mm. systerin kanssa tehdystä helmikuisesta roadtripistä, teinien työnhausta, omista työkuvioista jne.  Sitten kun ehin! Eli ehkä joskus ensi vuonna…

Mutta hei, tässä meidän kännykkäkevättä:
smcNuorin teineistä kouluhaastattelussa roomalais-katoliseen tyttökouluun oppilaaksi. Ylimpänä koulun respan aulaa, alemmat kuvat korttelin muita rakennuksia (kirjastoa ja parlamenttirakennusta) Wellington on kyllä ihana!

 

6Ja tämäkin oli ihan pakko salakuvata asematunnelissa 😀
Tämä pukeutuminen vaan niin jaksaa naurattaa. Vettä satoi kuin saavista, lämpötila oli nippanappa kymmenen astetta ja kaverit istui kalasaavin kanssa kanssa meidän vieressä junassa matkalla kaupunkiin aamuvarhain. Tuoksu oli melko tuore. Kengillä täällä niin paljon tarvetta ole, oli se sää sitten mitä tahansa.


hääsää
Sää.
Voi täällä olla mitä tahansa. Ja yleensä juuri tätä silloin kun ei tarvitsisi 😀

(Matkalla häihin. ULKOhäihin ilman sateen-ja tuulensuojaa. Eikä kellään ollut kivaa – etenkään morsiamella joka jäi ilman hääpukua) Miksi tämän kuvan säätiedotteesta otin? Ei niin pienintäkään hajua.


8.jpg
Ja se sää tosiaan voi vaihtua tunneissa laidasta laitaan. Aamulla netball-kentällä saattaa yhden tyttären matsi olla lähemmäs 20-asteessa (jopa talvella) kun taas iltapäivällä toisen tyttären matsissa värjötellään sateessa ja kympin asteissa. Gotta love windy Welly!
Netball-kausi ulkopelien osalta ohi, nyt siirrytään sisäkauteen. Mikä on kyllä vähän epäloogista kaikkien mielestä: talvella pelataan säällä kuin säällä ulkona pienissä mekoissa vaikka jääpuikkoja sataisi, kesähelteillä taas hikoillaan pimeässä, ilmastoimattomassa ja meleko vahvasti haisevassa sisähallissa.

 

9Ja tämä: joulukalenterit ja varvastossut sulassa sovussa kauppojen hyllyillä. Elo-syyskuun vaihteessa kun kevät vasta alkamassa. Kohta päästään katsomaan taas tonttulakkipäisiä surffareita.

 

11
Lainalapsi.
Vuokranantajan koira, feikkidoodeli (labbiksen ja villakoiran sekoitus) tuli taas meille hoitoon, tällä kertaa kahdeksi kuukaudeksi. Ihan superia!

 

4
Ja sen lisäksi että vuokranantajat antoivat koiransa meille taas hoitoon niin sen lisäksi lahjoittivat meille kahdeksi kuukaudeksi viikottaisen luomuvihannes+hedelmätoimituksen kotiin. Tämä on aika huikea etu tämän maan vihanneshinnat huomioiden – puhumattakaan luomusta! Vähän on joutunut myös googlea käyttämään selvitelläkseen joitakin outoja rehuja mitä laatikosta saattanut löytyä. Osa on edelleen vähän mysteeri 😉

Lisäksi ekat omat retiisit nostettu omasta penkistä tänä keväänä. Tomaatit ja kurkut kukkii jo, samoin nektariini ja mandariini ja manteli. Tämä on myös aika loistavaa että voi kasvattaa ulkona vuoden ympäri eri rehuja. Vaikkei meillä varsinaista pihaa harmillisesti olekaan niin sen verran onneksi sentään multaa löytyy että jonkun verran voidaan kasvattaa itse. Ja ruukuissa sitten löytyy vieläkin enemmän.

38612172_10156623104997220_8082371050769219584_nKouluhommissa.
Pikkulikkojen koulun vuosittainen produktio (kuten kaikki muutkin koulun tapahtumat) on aika mittavia ja näyttäviä juttuja. Vähän eri meininkiä mihin oli totuttu pienessä maalaiskunnassa Suomessa. Meitä oli useampi aikuinen ompelemassa asuja ja rakentamassa lavasteita lasten kanssa – mukana menossa myös luokassa pyörivä Ruby-pentu.

(Esikoisen koulussakin mm. kuviksen opettajalla on aina kolme koiraa luokassa mukana joka päivä. Koulussa on myös koeviikkoina erillinen “koirahuone” avoinna koko viikon missä oppilaat voivat käydä rentoutumassa koirien parissa silloin kun haluavat helpottaakseen mahdollista koestressiä. Tai ihan muuten vaan. Teinin mielestä ihan huippujuttu. Ja myös minun mielestäni 🙂 )

7On tässä vähän leivottu taas…
Mun ruisjuuri käy joka kerta aina vähän kierroksilla. Olen viime aikoina onnistunut ihan tunneissakin kuohuttamaan sen yli äyräiden. Pitää muistaa hankkia joku hemmetin kylpyamme taikinalle niin eipähän kupli yli. Mutta ainakin on toimiva juuri 😉


2
Nuoret duuniin!
Oliko hyvä veto, oliko??? Tästä voisin puhista vielä pitkään. Olkoot ilman rahaa, tätä virhettä ei toiste enää tehdä. Tästä(kin) lisää joskus tuonnempana.

1
3
Ja sitten maisemia. Aina. Vaikka kännykällä ei oikein ikinä saa hyviä. 
Pitäisi ostaa joku näppärä pikkukamera mutta A) ei ole varaa ja B) sitten ne jäisi sinne kameraan notkumaan tyhjänpantiksi. (Tosin niinhän ne tuppaa jäämään kännykkäänkin)

 

Tämä on itseasiassa paljon helpompi tapa mulle päivittää blogia kuvien kautta kuin että miettisi jotain varsinaista tekstiä.
Tänhän voiskin ottaa tavaksi, lätkäisee vaan muutaman viikon kuvat tiskiin ja se olis siinä  😀

(Tai vielä helpommallahan pääsisi kun vaan copy-pastaisi instagramin tai facen kuvat suoraan tänne, sinne kun niitä tulee jatkuvalla syötöllä tungettua muutenkin. Ihan liikaa. 😉 )