Reality check

Reality check

Tässä kun on nyt vajaa pari vuotta eletty aika huolettomasti täällä lätäkön toisella puolen (ja sitä ennen aika huolettomasti lätäkön sillä puolen) niin ehkä ensimmäistä kertaa eläissään tässä on nyt joutunut  tekemään sellaista pientä reality checkiä. Tai itseasiassa aika suurta. Sattuneista syistä.

Useampi tuttu tai puolituttu aikanaan kauhisteli miten ollaan voitu tällä tavoin vaan lähteä tyhjän päälle. Entä jos jotain tapahtuu? Eikö pitäisi olla paksu pankkitili ja isot vakuutukset? Tai sellainen työsoppari mikä kattaa kaiken. (Tai kattaisi edes jotain.) Jos jotain tapahtuu.
Vaan kun en kuulu niihin ennakkoon murehtijoihin muutenkaan. Elämä tuo, elämä vie, sillä mennään. Toki olisihan se mukavaa kun pystyisi laittamaan roposen perstaskuun silloin tällöin, puhumattakaan siitä että jälkikasvulle voisi säästää jotain tulevaisuuden varalle. Mutta mitä niitä murehtimaan ja harmittelemaan? Itseltäni puuttuu jonkunlainen stressigeeni, en yleensä jaksa murehtia etenkään etukäteen asioista mitä ei voi tietää. Jotkut voi kutsua tätä ominaisuutta myös jonkinasteiseksi vastuuntunnottomuudeksikin.

Mutta nyt on ensimäistä kertaa joutunut todellakin pistämään vähän mietintämyssyä päähän tulevaisuuden suhteen. Ja ehkä tavoistani poiketen totean – parempi nyt etukäteen kuin vasta jälkikäteen. Sillä hyvin pienestä on ollut kiinni ettei tuo “jälkikäteen” toteutunut. Kahdesti.

44808463_320275768769831_1833508799789400064_n

Suoraan kuskin ovesta sisään satasen rajoitusalueella. Matkustaja käveli omin jaloin ulos, kuski ei. 

Parempi puolisko on nyt joutunut onnettomuuteen KAHDESTI lyhyen ajan sisällä. Jälkimmäisessäkin olisi voinut käydä todella pahasti, mutta ensimmäisessä oli viranomaistenkin mukaan suorastaan todellinen ihme että kaikki selvisivät hengissä. Tulevassa oikeudenkäynnissä selvinnee missä jamassa vastapuolen syytetty on, toivon mukaan kuitenkin ehjänä ja vammautumattomana. Molemmat lunastuskuntoon menneet autot on kuitenkin vain materiaa.

Toisella kertaa töihin pyöräilevän mieheni päälle ajanutta autoilijaa ei edes tavoitettu. Hit & run tuntuu olevan aika yleinen ilmiö täällä, onneksi mies selvisi vain ruhjeilla ja hajonneella pyörällä, toisin kuin tuttavamme joka sai muistoksi rekan ajettua päälleen “vain” kahdeksan luunmurtumaa ja useamman kuukauden työkyvyttömyyden. Henkiin jäi kuitenkin.

_DSC7376

Rantareittejä polkiessa ehkä vielä turvallista?

Tässä kohtaa toki iski tajuntaan että mitä jos? Mitä jos tilanne olisi päättynyt toisin? Selvää tietty on miten katastrofaalista puolison tai muun perheenjäsenen menettäminen jo itsessään olisi. Mutta entä sen jälkeen? Koska tosiasiahan on että jotenkin sitä olisi jatkettava, halusi tai ei. Ja valitettava tosiasia on että omalla kohdallani ei aavistustakaan että käytännössä miten.

Ensinnäkin itse freelancerina olen toistaiseksi tilanteessa missä omat tuloni tällä hetkellä ei riittäisi millään tasolla perheen elättämiseen. Ei edes itseni. Vaikka olisinkin täyspäivätyössä palkallisena jollekin toiselle taholle niin tulot ei silti riittäisi. Ei mitenkään päin, ei edes vuokran maksuun. Vuokrathan täällä ovat sylettävän korkeat, asunnottomuus kiehuu yli ja lapsiperheitä asuu autotalleissa ja autoissaan kun kattoon pään päälle ei yksinkertaisesti ole varaa. Autotalliin ansiotuloni ehkä riittäisi juuri ja juuri, jos reipasta ylityöpäivää puskisi.
Ja kun ei kuulu enää Suomen sosiaaliturvan ja etuuksien piiriin (niihin nk. etuuksiin en kyllä kuulunut Suomessakaan) – eikä luonnollisesti myöskään ilman kansalaisuusstatusta asuinmaansakaan sosiaaliturvaan – niin aika omillahan tässä ollaan.

Toisekseen viisumit. Niin kauan kun takataskussa ei ole permanent residencya (mitä joutuu vielä muutaman vuoden odottelemaan) saatika kansalaisuutta, niin oma viisumini on sidoksissa miehen viisumiin, ainakin hetken aikaa. Tämä taas tarkottaisi sitä että mikäli puoliso jäisi työkyvyttömäksi tai menehtyisi, minulle ja lapsille tulisi välitön maastapoistuminen takaisin Suomeen. Minne sinne? Millä rahalla?
Suomessa ei olisi kattoa pään päällä, ei työpaikkaa, ei sosiaaliturvaa. Ei yhtään mitään. Eipä sillä – tuskin sitä lapsilisillä muutenkaan kukaan perhettään elättäisikään jos sellaisia olisi.
Kadunkulmaanko sitä lapsilauman kanssa jäisi öitään viettämään matkalaukun kanssa?
Onneksi (kauhea sanoa) tilanne on sikäli yksipuolinen että jos itselleni sattuisi jotain niin taloudellisesti se ei yhtä pahasti vaikuttaisi muuhun perheeseen, nythän kuitenkin isäntä-parka on käytännössä se ainoa leivän pöytään tuova osapuoli.

Entäpä se kaikkein pahin. Entä jos molemmille vanhemmille sattuu jotakin? Mihin lapset, miten lapset? Ihan kauheaahan se on tällaisia skenaarioita viljellä ja ääneen päästellä mutta pakkohan se on.

Tässä kohtaa sitä toivoo että lasten ammattihaaveet tulisivat olemaan aloissa mitkä ei ole sieltä minimipalkkalaisten Top10-listan kärjestä kuten omani. Tässä iässä ei enää paljon messuamiset kutsumusammatista lämmitä kun tajuaa että kyllä parempipalkkaisena joskus voisi olla helpompaa. Paljon helpompaa. Tiedä vaikka olisi takataskuun ennakkoon hankitut kovat henkivakuutukset ja säästötilit pahanpäivän varalle.
Ihan rehellisesti, nuorena ei olisi voinut vähempää kiinnostaa moinen vouhkaaminen – eikä oikeastaan edes Suomessa asuessakaan, eikä niihin säästämisiin itselläni olisi ollut mahdollisuuttakaan.
Mutta nyt kaikki on ajatustasolla toisin. Jo pelkästään ajatus siitä miten käytännön asiat järjestyisi kun asuu ulkosuomalaisena, tällaisena väliinputoajana, kauhistuttaa.

Tästä on sitten alkanut poikimaan jonkinasteista ammatti- ja itsetuntokriisiä. Kun tietää että vaikka olisin kuinka täystyöllistetty niin tulot ei vaan riittäisi. Ei vaikka kellon ympäri vääntäisi. Ja kun tällä hetkellä sitä omaa työtä ei nyt juuri ruuhkaksi asti ole ollut.
Työhakemuksia muille aloille on täytelty ahkerasti toiveena saada mitä tahansa “oikeeta duunia” mutta ei. Väkisinkin ajattelee että onko tässä jo ihan liian vanha kun ei tärppää, haastattelutilaisuuksissa sitä on ollut järjestäin joukon vanhin ja varmasti myös kokemattomin – omalla (suppealla) alalla kun on tullut oltua jo niin pitkään yksinyrittäjänä. Vai vielä pahempaa kuin ikä – onko sitä vaan niin surkea että siksi ei tärppää.
Toki tiedän että  ei se ikä merkitse, että toivottavasti vielä jossain vaiheessa joku näyttää vihreää valoa ja toivottavasti palkkaa. Mutta juuri tällä hetkellä se nyt ei oikein lohduta. Ei nyt, ei tässä hylkiömateriaalifiiliksessä.

Kunhan nyt vaan jälkikasvu tajuaisi että oikeasti sillä ammatinvalinnalla on väliä. Vaikka olisi kuinka hyvä työssään niin jotkut alat vaan on järkevämpiä kuin toiset. Ehkä säästyisi myöhemmällä iällä sitten näiltä pohdinnoilta.

_DSC5662

Kesä on jo nurkan takana, ehkä sitä mielikin kirkastuu sen myötä

Advertisements

Kevät kännykästä

Ajatuksen tasolla tämä blogin pitäminen on kyllä sujunut ihan hyvin. Siitä eteenpäin se ei sitten olekaan sujunut. Mitenkään.

Kovasti kyllä tekis mieli mutta ensinnäkään en muka ehi!!
Siis en tajua miten toiset saa aikaiseksi tekstiä tekstin perään kun itse hyvä jos kerran puoleen vuoteen saan jotain kuulumisia päiviteltyä. Enkä edes tee täyspäi(väi)sesti töitäkään tällä hetkellä joten mun osa-aikakeikkojakaan en voi oikein syyttää.
Toki nää päivät kuluu pitkälti neljän lapsen koulujen,  harrastusten, teinien sivutyön ja milloin minkäkin turhanpäiväisen koulupalaverinhaastattelupaastattelun perässä juoksemiseen (lähes kirjaimellisesti, koska ei autoa) ja jonkun verran omien töidenkin. Mutta ei. Kauhean aikaavievää yhden tekstin ulostaminen silloin tällöin tuntuu olevan.
Facebookiin ja instagramiin toki löytyy aikaa.

Kirjoittaminen ei selkeästi ole mun juttu. Kännykkäkuvat joo. Ja suu vaahdossa kavereiden kanssa liibalaaban jauhaminen. Mutta kirjoittaminen…

Joten apinoin Terhiä ja Tanjaa  ja nakkaan kasan sekalaisia kännykkäkuvia keväältä (Siis nyt elo-syyskuulta) ilman sen kummempaa ajatusta.  Paaaaljon helpompaa vaan lätkiä kännykästä kuvia ilman että yrittäisi miettiä jotain sisältöä 😉

Palaan sitten niihin suunniteltuihin postauksiin mm. systerin kanssa tehdystä helmikuisesta roadtripistä, teinien työnhausta, omista työkuvioista jne.  Sitten kun ehin! Eli ehkä joskus ensi vuonna…

Mutta hei, tässä meidän kännykkäkevättä:
smcNuorin teineistä kouluhaastattelussa roomalais-katoliseen tyttökouluun oppilaaksi. Ylimpänä koulun respan aulaa, alemmat kuvat korttelin muita rakennuksia (kirjastoa ja parlamenttirakennusta) Wellington on kyllä ihana!

 

6Ja tämäkin oli ihan pakko salakuvata asematunnelissa 😀
Tämä pukeutuminen vaan niin jaksaa naurattaa. Vettä satoi kuin saavista, lämpötila oli nippanappa kymmenen astetta ja kaverit istui kalasaavin kanssa kanssa meidän vieressä junassa matkalla kaupunkiin aamuvarhain. Tuoksu oli melko tuore. Kengillä täällä niin paljon tarvetta ole, oli se sää sitten mitä tahansa.


hääsää
Sää.
Voi täällä olla mitä tahansa. Ja yleensä juuri tätä silloin kun ei tarvitsisi 😀

(Matkalla häihin. ULKOhäihin ilman sateen-ja tuulensuojaa. Eikä kellään ollut kivaa – etenkään morsiamella joka jäi ilman hääpukua) Miksi tämän kuvan säätiedotteesta otin? Ei niin pienintäkään hajua.


8.jpg
Ja se sää tosiaan voi vaihtua tunneissa laidasta laitaan. Aamulla netball-kentällä saattaa yhden tyttären matsi olla lähemmäs 20-asteessa (jopa talvella) kun taas iltapäivällä toisen tyttären matsissa värjötellään sateessa ja kympin asteissa. Gotta love windy Welly!
Netball-kausi ulkopelien osalta ohi, nyt siirrytään sisäkauteen. Mikä on kyllä vähän epäloogista kaikkien mielestä: talvella pelataan säällä kuin säällä ulkona pienissä mekoissa vaikka jääpuikkoja sataisi, kesähelteillä taas hikoillaan pimeässä, ilmastoimattomassa ja meleko vahvasti haisevassa sisähallissa.

 

9Ja tämä: joulukalenterit ja varvastossut sulassa sovussa kauppojen hyllyillä. Elo-syyskuun vaihteessa kun kevät vasta alkamassa. Kohta päästään katsomaan taas tonttulakkipäisiä surffareita.

 

11
Lainalapsi.
Vuokranantajan koira, feikkidoodeli (labbiksen ja villakoiran sekoitus) tuli taas meille hoitoon, tällä kertaa kahdeksi kuukaudeksi. Ihan superia!

 

4
Ja sen lisäksi että vuokranantajat antoivat koiransa meille taas hoitoon niin sen lisäksi lahjoittivat meille kahdeksi kuukaudeksi viikottaisen luomuvihannes+hedelmätoimituksen kotiin. Tämä on aika huikea etu tämän maan vihanneshinnat huomioiden – puhumattakaan luomusta! Vähän on joutunut myös googlea käyttämään selvitelläkseen joitakin outoja rehuja mitä laatikosta saattanut löytyä. Osa on edelleen vähän mysteeri 😉

Lisäksi ekat omat retiisit nostettu omasta penkistä tänä keväänä. Tomaatit ja kurkut kukkii jo, samoin nektariini ja mandariini ja manteli. Tämä on myös aika loistavaa että voi kasvattaa ulkona vuoden ympäri eri rehuja. Vaikkei meillä varsinaista pihaa harmillisesti olekaan niin sen verran onneksi sentään multaa löytyy että jonkun verran voidaan kasvattaa itse. Ja ruukuissa sitten löytyy vieläkin enemmän.

38612172_10156623104997220_8082371050769219584_nKouluhommissa.
Pikkulikkojen koulun vuosittainen produktio (kuten kaikki muutkin koulun tapahtumat) on aika mittavia ja näyttäviä juttuja. Vähän eri meininkiä mihin oli totuttu pienessä maalaiskunnassa Suomessa. Meitä oli useampi aikuinen ompelemassa asuja ja rakentamassa lavasteita lasten kanssa – mukana menossa myös luokassa pyörivä Ruby-pentu.

(Esikoisen koulussakin mm. kuviksen opettajalla on aina kolme koiraa luokassa mukana joka päivä. Koulussa on myös koeviikkoina erillinen “koirahuone” avoinna koko viikon missä oppilaat voivat käydä rentoutumassa koirien parissa silloin kun haluavat helpottaakseen mahdollista koestressiä. Tai ihan muuten vaan. Teinin mielestä ihan huippujuttu. Ja myös minun mielestäni 🙂 )

7On tässä vähän leivottu taas…
Mun ruisjuuri käy joka kerta aina vähän kierroksilla. Olen viime aikoina onnistunut ihan tunneissakin kuohuttamaan sen yli äyräiden. Pitää muistaa hankkia joku hemmetin kylpyamme taikinalle niin eipähän kupli yli. Mutta ainakin on toimiva juuri 😉


2
Nuoret duuniin!
Oliko hyvä veto, oliko??? Tästä voisin puhista vielä pitkään. Olkoot ilman rahaa, tätä virhettä ei toiste enää tehdä. Tästä(kin) lisää joskus tuonnempana.

1
3
Ja sitten maisemia. Aina. Vaikka kännykällä ei oikein ikinä saa hyviä. 
Pitäisi ostaa joku näppärä pikkukamera mutta A) ei ole varaa ja B) sitten ne jäisi sinne kameraan notkumaan tyhjänpantiksi. (Tosin niinhän ne tuppaa jäämään kännykkäänkin)

 

Tämä on itseasiassa paljon helpompi tapa mulle päivittää blogia kuvien kautta kuin että miettisi jotain varsinaista tekstiä.
Tänhän voiskin ottaa tavaksi, lätkäisee vaan muutaman viikon kuvat tiskiin ja se olis siinä  😀

(Tai vielä helpommallahan pääsisi kun vaan copy-pastaisi instagramin tai facen kuvat suoraan tänne, sinne kun niitä tulee jatkuvalla syötöllä tungettua muutenkin. Ihan liikaa. 😉 )

 

School-hoppingia.

Meillä school-hopataan. Taas.
Kyllä on vääntämistä kerrakseen, just kun saatiin yksi kupeitten hedelmä vaihdettua pitkän väännön jälkeen toiseen kouluun niin uusi kierros alkoi numero kolmosen kanssa… Ja näyttää vahvasti siltä että hommahan ei todellakaan jää tähän.

Viime vuonnahan tilanne oli kohtalaisen rauhallinen kun teinit olivat yhdessä koulussa ja pikkurääpäleet toisessa. Eli hajaantuminen tapahtui vaan kahteen eri suuntaan mikä sekin tunnetusti tuotti meikäläiselle tietynasteisia haasteita. (Kun on joku organisointi-geeni jäänyt aikanaan puuttumaan niin arjenhallinta on aikamoista tragikomediaa välillä)

Tilanne kuitenkin äityi pisteeseen missä oikeastaan ainoa vaihtoehto oli enää antaa Neiti A:n vaihtaa koulua.
Useimmitenhan tilanne täällä on se, että lapset menevät automaattisesti siihen kouluun minkä kotiosoite määrittää. Muista kouluista voi toki vapaata paikkaa anoa ja mikäli koulu ei ole tupaten täynnä niin haastattelujen perusteella sitten koulu päättää hyväksytäänkö ulkopuolinen oppilas vai ei.
Tänne muuttaessahan tätä jo yritettiin mutta silloin saatiin vaan tylysti punaista lippua joka paikasta koska vapaita paikkoja ei vain ollut. En tajua mistä näitä lapsia riittää näin pienessä maassa kun collegeita on joka hiton nurkalla ja oppilasmäärät yleensä tuhannesta ylöspäin per koulu.

1

Silloin vielä kun kouluun lähtö oli vielä joten kuten siedettävää

 

3

Mega-hottis-sexyjä koulukenkiä etsimässä

Muutamia kuukausia sitten aloitettiin tämä teinin school-hopping-shopping. Likalla oli toivelista kouluista mihin haluaisi mutta niiden lisäksi halusi myös tsekata useamman muunkin laitoksen – ihan vaan varmuuden vuoksi. Sitten juostiinkin harva se päivä ja ilta avoimissa ovissa ja laiteltiin tiedusteluja onko tilaa ja pääsiskö käymään ja kyllä, ollaan ihan kunnollisia ihmisiä ja ei, ei aiheuteta koululle huonoa mainetta.
Kävi ihan kokopäivätyöstä se riivattu kieli poskella juokseminen ja lomakkeiden täyttäminen.

Tähän väliin onkin sitten hyvä jälkiviisastella että olisinpa ollut kerrankin fiksu ja roudannut tuon numero kolmosenkin mukana joka ikisellä visiitillä…

Loppu olikin sitten hankalampaa. Kahdesta lopullisesta vaihtoehdosta kun ei vaan osannut tehdä valintaa. Kaksi TÄYSIN erilaista laitosta ja kumpaankin olisi halunnut mennä yhtä paljon. Valintaa väännettiin vähän kuin olisi pitänyt päättää että amputoitaisiinkos nyt käsi vai jalka. Kummastakaan kun et välttämättä halua luopua.
Kyllä on vaikeeta nykypäivän nuorilla.

(Koska toistahan se oli silloin omassa nuoruudessa kun oli vaan se yksi ainoa kyläkoulu – minne tietenkin hiihdettiin laulaen kesät talvet viidenkymmenen asteen pakkasessa avojaloin – eikä tarvinnut harkitakaan koulunvaihtoja vaikka kuinka sapetti ko. laitos syystä tai toisesta. Koska niitä muita kouluja vaan ei ollut. Nih. Vanha kunnon kultainen nuoruus.)

No päätös tuli sitten viime minuuteilla tehtyä – kaksi viikkoa deadlinen jälkeen. Ja vieläkään ei kukaan ole vakuuttunut että menikö nyt ihan putkeen vai ei.

2

Siniset vaihtui punaisiin. Nähtäväksi jää vaihtuuko vielä mustiin.

Ja nyt. Kaksi kuukautta myöhemmin kun 13v on siirtymässä alakoulusta collegeen ensi vuoden alusta alkoi sama saakelin rumba. Samat väännöt. Samoista kouluista.
Kun jostain syystä se oman alueen koulu ei houkuta. Perperi sentäs.

Ja eikä siinä vielä kaikki.  Jotta saataisiin vähän lisäkiristystä hermoihin niin esikoinenhan se veti esiin kiristyskortin:
Pikkurääpälehän EI SAA valita sitä koulua minkä isorääpäle jätti valitsematta koska muutoin teinin elämä on pilalla koska paha mieli ja kateus ja yleinen teini-ikä.
Teini-ikä tosiaan….

Vähän kädet ristissä hartaana toivoin että jompi kumpi (tai jopa molemmat) kouluista olisi evänneet paikan (kuten toivoin esikoisenkin kohdalla) jolloin homma olis selkeä. Mutta ei. Molempien kohdalla hyvin vahva tervetuloa-viesti kilahti sähköpostiin.

Eli meidän Numero Kolmosen deadline kouluun ilmoittamisiin oli toissapäivänä. Päätös vaan on vielä tekemättä. Asiaa ei myöskään edesauta sekään että haluaisimme pojankin vaihtavan ensi vuonna koulua, samaan mihin siskonsa päätyi. Poika taas itse ei halua. Ja vaikka haluaisikin niin mitä jos molemmat likat päätyvätkin toiseen kouluun niin mihis tuo kolli sitten ujutetaan?

Alan pikkuhiljaa ymmärtämään käsitettä kotikoulu.

Luojan kiitos Mykkäponin kohdalla ei tarvitse vielä kolmeen vuoteen pähkäillä koulun vaihdosta.

Systeri tuli kylään

Pikkusysteri pakersi muutamat ylityötunnit ja kuittasi itselleen kevyen puolentoista kuukauden talviloman tänne meidän hoodeille. Vaikka ei täällä meidän pallonpuoliskolla mitään trooppisia hellelukemia kesällä(kään) ole niin kyllähän sitä nyt biitsisäitä jonkun verran aina löytyy että saa vähän nahkaan grillattua pintaväriä. Tai näin meni lupailemaan…

Ja niinhän siinä sitten kävi että kun kevät ja alkukesä oli ollut täällä poikkeuksellisen paahteinen ja kuiva, ja niitä biitsipäiviä oli pari kuukautta putkeen joka päivä, niin olisihan se pitänyt arvata että samana viikonloppuna kun systeri laskeutui kaupunkiin niin tuli melkein kuin talvi. Puolentoista kuukauden loman aikana ei päästy KERTAAKAAN rannalle rötväämään. Sadetta ja kylmää viimaa sitten oli senkin edestä. Sorry syrra! Ehkä ens kerralla sitten…?

Sen rantailun varaan olin vähän laskenut kun arkiautottomana jää vähän nihkeäksi nämä maisemien esittelyt täällä. Aika paljon sitten vaan tallailtiin näitä kotikylän polkuja ja välillä hypättiin junalla isolle kirkolle pyörimään.

_DSC6251

Systerillä oli sellainen kevyt pieni bucket-lista mitä juttuja olisi kiva nähdä. Kuten esimerkiksi pingviineitä. Vähän siinä partaani naureskelin että tottakai. Otetaan ensin sellaiset kolmen promillen kalsarikännit niin voidaan nähdään vaikka yksisarvisiakin.
(No onhan täällä niitä pingviinejä, meidänkin rantapuskat pesimäpönttöjä täynnä mutta eipä juuri kukaan paikallisistakaan niitä ole koskaan bongannut kun liikkuvat lähinnä öisin.)
Mutta voidaan mennä eläintarhaan, siellä on joskus hoitolan ikkunan takana jokunen toipilas nököttämässä.

_DSC6553

Käytiin rantsussa katsomassa Cyclone Gitan tuhoja (mitkä oli jo suurimmaksi osaksi saatu reilussa vuorokaudessa korjattua murtuneita betoniramppeja ja aaltojen tuomia roskakasoja lukuunottamatta) ja koitettiin bongailla meritähtiä kivenkoloista. Hörpättiin lämmikkeeksi pahvikuppikahvit kallionkolossa ja oltiin juuri tekemässä lähtöä kun paikallinen rantsumummo köpötti viereen, osoitti sormella taakse ja siinä metrin päästä meidän persuuksista nökötti kororā. Sinipingviini. Metrin päässä jumankauta. Ja me oltiin häipymässä siitä täysin sokeina pois. Urpot.

Jos systeri toi tullessaan kylmän sään niin toi kyllä mukanaan ihan hiton hyvän tuurikin. Nyt on meikäläisenkin bucket-lista yhtä riviä lyhyempi. Jei!

3

Ja ei tässä vielä kaikki: samalla viikolla nähtiin toinen mokoma (ja yksi kuollutkin) lillumassa Wellingtonin satamassa. (Ei erotu kuvassa)

_DSC6677

Meidän omassa lahdessa majailee kesäkausina paljon rauskuja. Niitä(kään) en ollut itse vielä bongannut muuta kuin kuolleena rannassa mutta yritys on kova. Haitakin siellä kutee mutta varsin harmittomia sellaisia, näykkivät lähinnä häirittynä joten ei estä lapsiperheitä lutraamasta biitsillä.
Jotain liikehdintää mekin nyt vedessä nähtiin joten ei muuta kuin zoomi kainaloon ja vauhdilla kahlaamaan lähemmäs. Aika vauhdilla muuten kahlattiin takaisinkin. Blondit!
Varsinaiset luontogurut!

_DSC6616

Hylkeet on helppoja, niitä täällä riittää ja jos ei kovin usein ihan omaan kotirantaan niitä eksy niin muutama takuuvarma kolonia löytyy vähän matkan päästä.  Ja toki sen kerran kun sitä kameraa ei ole mukana niin kahdeksan delfiinin lauma pyörii ihan nokan edessä kun ollaan rannassa kahvilla. Ihan käsittämättömän hieno maa tämä!
(Systerin visiitin jälkeen olen tänä vuonna onnistunut näkemään myös etelänmustavalaan ja merileopardin, huikea vuosi siis!)
2_DSC7421

_DSC7410

Haisulivauva. Söpö. Mutta haisuli.

Vaikka säät jäikin tosi tylsiksi (se ainoa helteinen viikonloppu kotipuolessa oli tietenkin juuri se, kun tehtiin pieni roadtrippi – vesisateessa, kuinkas muuten. Siitä oma postauksensa myöhemmin) niin ehkä se kuitenkin Suomen pakkaset voitti? Ja onhan tässä meidän kotinurkillakin ihan kivat maisemat, joskus tulevaisuudessa ehkä vielä pääsisi näyttämään niitä vieläkin rohevampia paikkojakin. Saas nähdä.

1_DSC6804_DSC6751_DSC6605

Pikkusysterille myös pahoittelut mahdollisista aiheutuneista traumoista (kuusi viikkoa majailua perunakellarissa tämän älämölölauman keskellä ei välttämättä ole ihan se ideaaliloma 😉 ) Ens kerralla saatetaan myös jopa syödä vähän terveellisemmin. Ehkä…

Että hyvää joulua vaan?

Että hyvää joulua vaan?

No hyvinhän tää sujuu. Bloggaaminen.
Eräs tuttava – joka on tajunnut olla liittymättä facebookiin eikä näin ollen näe meidän perheen jokapäiväisiä jonninjoutavuuksia – tuossa ihmetteli että missähän vika kun ei näe meidän kuulumisia blogista marraskuun jälkeen.
Niin, missähän lie vika….

Että joulukin tuli ja meni. Samoin kesäloma (puoli vuotta sitten), syksy, systerikin tuli. Ja meni. Ja tuli myös muutama hermoromahdus ja elopainokilo lisää ruhoon. Eli ihan perus.

Mutta nyt kun on keskitalvi kylmimmillään ja jotkut anniskeluravintelit näyttää mainostavan keskitalven joulubileitä keskellä kesä-heinäkuuta niin heitetään meidän puolen vuoden takaiset kesäjoulukuulumiset myös kehiin. Että pysyy tuttavat edes jotenkin kartalla. Itse en enää pysy.

Kuusi.
Jouluna kuulema pitää olla kuusi.

Kuusesta tuli hieman päänvaivaa. Kaikille olisi kelvannut joulupalmu. Kukkaro kuitenkin sanoi kirpeästi ei kiitos. Ja vaikken mikään jouluihminen olekaan niin muovikuusi on ihan ehdoton ei.
Isäntä (ja taas se kukkaro) sanoi taas jyrkän ein elävälle joulumännylle. (Kuusia kun täällä ei ole) Ja olisihan se ollut ihan hukkaan heitettyä ropoa kun hellelukemat oli paukkuneet jo toista kuukautta putkeen ja eihän täällä nämä paikalliset kuuselle (männylle) mitään vettä laita. Kuiviltaan vaan naulataan kiinni lattiaan (ihan oikeasti tuttava naulaa. NAULAA(!) puunsa olkkarin lattiaan kiinni. Normaaleilla ihmisillä, ainakin useimmilla, on toki se puulle tarkoitettu jalusta käytössä)
Joten tiukan väännön jälkeen alistuin ja tupaan tunkeutui kuitenkin se helevetin ruma ja halpa muovikuusi. Haisikin pahalle.
Mutta koristeissa pidin pääni: pallojen ja hilavitkuttumien sijaan iskettiin oksille rannalta kasa simpukoita, esikoisen vastusteluista huolimatta. Ehkä ens jouluna sitten jotain muuta, lupailin. (Lupauksethan on tehty rikottaviksi)

_DSC3163_DSC3120_2

Eka joulu upside down. Eli kesä. Vähän pihalla oltiin että mitä tehtäis, miten tehtäis, vietettäiskö aattona vaiko joulupäivänä? Mitä syötäis, mikä on Christmas crackers? Miten saada joulufiilis (Lapsille. Minen tartte enkä kaipaa) kun täällä kaupat on rallattanut joululauluja ja tonttukrääsää surffilautoineen elokuusta saakka kyllästymiseen saakka?

Se oli varmaa että rantsuun mennään. Jos sää sallii.

Satoi muuten vettä ja oli kylmää kuin lähikalakaupan kylmäaltaassa. Ei menty.

Jouluaatto (2)

Aattona ei sentään satanut. Mutta sen suunnitellun ‘grillaan itseni rusinaksi rantsussa-suunnitelman’ sijaan tyydyttiin ihan vaan lähinurkkien lyhyeen happihyppelyyn.

Joulun päivät lähinnä siis pideltiin sadetta sisällä, homehduttiin sohvalla leffoja katsellen, syljeskeltiin kattoon ja kuunneltiin muutaman pennun marinaa puuttuvasta joulufiiliksestä vaikka ahkerana emäntänä tekaisinkin nuille joulutortut ja riisipuurot (Ihme valitusta kun eihän tämä eronnut Suomen jouluista mitenkään muuten kuin lumen ja pakkasen puutteesta)

Joulunalus ja kesä noin niinkuin muuten oli aikas jees.
Aurinko paahtoi, meri oli ihan linnunmaitoa (en kylläkään ole vieläkään heittänyt talviturkkia), pilviä ei näkynyt pariin kuukauteen ja kylässä vallitsi vedenkäyttökielto kuivuuden takia. Mutta hittojako sillä vedellä muutenkaan kun rannassa makoilee päivät pitkät?

Pikkulikkojen koulupäivät oli suorastaan juhlaa kun harva se päivä oltiin luokkien kanssa milloin surffaamassa, milloin golffaamassa. Välillä käytiin koulun purjehduskurssilla ja pienempien kanssa harjoiteltiin rannassa vesipelastustaitoja. Ja sitten jotkut ihmettelee miksi viitsin roikkua vapaaehtoisena valvojana luokkien mukana. Ihme tosiaan. Hurjan kurjaa myöskin se että koulu sijaitsee rannan tuntumassa.

Oli koulussa gaalaa, oli joulukonserttia paahteessa tonttulakit päässä. Kyl mää niin vaan kovin näistä joululämpötiloista tykkään Suomen pimeyden, kylmyyden ja tiskirättiräntäkelien sijaan.

_DSC2994_DSC3071_DSC3518_DSC2556_DSC2715Että kyllä täällä tämä koulunkäynti on ihan ookoo hommaa. En vaihtaisi takas entiseen. Eikä varsinkaan kakarat.

Joulukuussa kävi myös vieraita. Ollaan oltu alusta alkaen asennoiduttu siihen että ei tänne maailman kaukaisimpaan kolkkaan ikinä kukaan suomea puhuva meille rantaudu.
Joskus sata vuotta sitten kävi studiolla perhe, joka ihan heittämällä meni kärkikastiin asiakkaissani. Sannan perhe on asunut vuosia ulkomailla, ensin Prahassa ja nyt viimeiset neljä-viisi vuotta Shanghaissa. Ja kun tyypit päätti tehdä joululomareissun tänne Uuteen-Seelantiin niin tokihan me tärskättiin. Roudasin raasut rantaan kameran kanssa mikä oli vähän virhe – ei sitä enää huomioi että nämä meidän alueen normaalit tuulet ei välttämättä olekaan ihan normisettiä muissa kaupungeissa (saatika maissa) asuville joten kameran edessä oli vähän haastavaa olla. (Sorry Sanna, mun olis pitänyt viedä teidät jonnekin pusikkoon tuulen- ja auringonsuojaan sen sijaan 😉 )

Heti perään maailmaa kiertämässä olleva kolleega piipahti vaimonsa kanssa kahvilla ja haastatteli Valovuodon podcastiinkin siinä samalla. Tapasin myös Hannelen ja Folkersin Wellyssa kahvilla kun olivat vaeltamassa Uutta-Seelantia päästä päähän. (Hullut!) Ja sitten tietty iki-ihana Emilia.

Ja kaikista suurin pläjäys oli kun systeri ilmestyi tupaan. Mutta se on jo niin pitkä stoori ettei siihen enää yks postaus riitäkään. Siitä joskus tuonnempana – tapani mukaan ehkä sitten ens jouluna?

Että onhan tässä ollut ihan vilskettä. Vuodenvaihteessa.

Mutta kun kerta aina olen näissä(kin) asioissa auttamattomasti myöhässä niin pelataanpa nyt kerrankin varman päälle:

_DSC2852

Että hyvää joulua vaan itse kullekin!
Siis sitä tulevaa joulua 2018!

Linkit:
Sannan blogi ja Uuden-Seelannin visiitti
Matkustamo
Hannelen ja Folkersin vaellus
Emilia – Sisu not Silence

 

 

Ooo, sain haasteen!

No vihreän saaren emäntähän se otti ja haasteella nakkasi. Kiitos Riikka!

Kun ei tässä vielä sen pahempia kiireitäkään ole itselle saanut kasattua niin tartutaanpas haasteeseen ja pistetään se sitten etiäpäin muillekin. Käykääs lukemassa haastaja-Riikan omat pohdinnat Irlannista käsin täältä!
(Aika samansuuntaisia ajatuksia kuin minullakin – ja yhtäläisyyksiä näyttää olevan Irlannin maisemissakin näihin meikäläisten hoodeihin.)
liebster award
Että tästäpä lähtee:

 

1. Mikä on parasta tämänhetkisessä asuinmaassasi?

Ihmiset!
Ihmiset, ihmiset ja ihmiset! Ja onhan tämä käsittämättömän upea luonto erikoisine eläimistöineen aikamoista plussaa.

_DSC5927

2. Entä ikävintä?

Jätehuolto – siis sen puute. Onneksi ei missään nimessä sieltä pahimmasta päästä mitä moniin maihin tulee, muttei Uusi-Seelanti myöskään mikään edelläkävijä ole. Kun on tottunut kierrätykseen ja ekologisiin valintoihin niin valitettavasti täällä tullaan vielä pitkälti jälkijunassa. Tuntuu että sana kierrätys on täällä pelkkää silmänlumetta.
Toinen ikävä asia on asumisen järjetön kalleus. Kaikki muukin on kallista, osittain jopa paljon kalliimpaa kuin Suomessa, mutta vuokrat ja asuntojen hinnat on jotain aivan pöyristyttäviä. Etenkin laatuunsa nähden.

3. Jos saisit matkustaa mihin tahansa maahan kahdeksi viikoksi ilmaiseksi, mihin matkaisit?
Melkeinpä ihan mihin tahansa 🙂
Meillä ei lapset ole vielä kertaakaan päässeet matkustamaan minnekään lomalle (Tallinnan ja Tukholman päiväristeilyä lukuunottamatta) joten mikä tahansa kohde kävisi. Ehkä joku löhöloma tropiikissa olisi aika unelmien täyttymys tälle älämölölaumalle.
Toisaalta taas Amerikassa on niin paljon tuttuja ihmisiä joiden haluaisimme näkevän koko perheelle että sekin olisi tosi passeli kohde.

4. Mihin kohteeseen matkustaisit uudestaan?

Venetsiaan. Aina vaan Venetsiaan. Yleensä haluaisin koluta mahdollisimman paljon uusia maisemia mutta Venetsia vaan kummasti vetää aina puoleensa.
Ja toki tuo edellisessä mainitsemani Yhdysvallat, lähinnä ihmissuhteiden takia.

 

5. Mitä suomalaista ruokaa kaipaat eniten ulkomailla?

En mitään. Kaikkeahan voi tehdä itse. Paitsi Saarioisen maksalaatikkoa 😀 (mutten sitäkään kyllä kaipaa)
Netistähän saisi tilattua yhtä sun toista jos haluaa. Ainakaan näin puolen vuoden perusteella ei tee mieli tilata vielä yhtään mitään, voi olla että ehkä joskus sitten.
Ehkä tulevaisuudessa saattaisin joskus kaivata vaikka oikeita mustikoita leipomisiin mutten nyt senkään perään itkemään alkaisi.

(Tämän kysymyksen vaihdan seuraaville siten että mitä ruokaa nykyisestä asuinmaastasi tulisit eniten kaipaamaan jos muuttaisit sieltä pois)

 

6. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen?

 

En. En ainakaan vapaaehtoisesti.

 

7. Mikä on asuinmaasi hauskin/mielenkiintoisin juhlapyhä?

 

Puolen vuoden asumisella en vielä osaa sanoa. Täkäläinen maorikulttuuri kiehtoo ja juuri vietettiin matarikia, maorien uutta vuotta. Toistaiseksi meidän huushollin lapset odottavat innolla joulua, se tulee olemaan niin erilaista kuin aiemmin.

 

8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa?

 

En oikein osaa ajatella että mikään olisi ollut vaikeaa. Korkeintaan haastavaa se, että ei ollut mahdollista tutustua erilaisiin asuinalueisiin vaan piti tarttua ensimmäiseen tarjottuun asuntoon lähes sokkona. Nyt tietysti jatkon kannalta haastavaa jos haluammekin asumaan johonkin toisaalle, lapsia kun ei viitsisi vaihdattaa koulusta toiseen.

9. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muussa maassa kuin Suomessa tai tämänhetkisessä asuinmaassasi?

 

Todellakin. Lähes missä tahansa missä on kohtuullisen turvallista asua lasten kanssa. Ja lämpö olisi plussaa 😉

10. Mikä oli vuoden 2016 mieleenjäävin hetki?

 

Ehkä se, kun muutama päivä ennen joulua seisoi maistraatissa paksu paperinippu kädessä hakemassa notaarin leimoja viisumihakemuksia varten. Sitä oli vähän silleen rinta rottingilla että juu, ihan sinne seelantiinhan me 🙂

11. Aiotko matkustaa jonnekin tänä vuonna? Minne?

Voi olla että vuodenvaihteeseen tulee pakkoreissu lentää Ausseihin uusimaan lasten passeja. Toivomme löytävämme tähän jonkun porsaanreiän ja säästettäisiin sitten rahat ihan oikeaan lomamatkaan. Ei sillä etteikö olisi mahtavaa päästä käymään Australiassa mutta se rahamäärä mikä tällä laumalla sinne uppoaa jonkun paperin perässä juoksemiseen… sillä makaisi jo viikon reporankana palmusaarella 😉

 

Heitän haasteen seuraaville kanssabloggaajille pienin muutoksin:

5. Mitä ruokaa jäisit kaipaamaan jos muuttaisit pois nykyisestä asuinmaastasi.

11. Jos tekisit nyt muuttoa muille maille niin tekisitkö jotain toisin kuin aiemmin muuttaessasi?

 

Kaikki mahdolliset ja mahdottomat on jo varmaan haastettu.
Jos ei olisi, niin haastaisin esimerkiksi Anun Hawaijilta, Heidin Thaikuista, Sannan Kiinasta, Pekingin Terjan sekä Minnan jenkeistä.
ja ihan kaikki halukkaat. (Mulla on tylsää, antakaa mulle luettavaa 😉 )

lieebster

Ostoskoristalkkari

Täytynee ehkä siirtyä nettitilaukseen mitä ruokakaupassa asiointiin tulee.

Käytiin siis ruokakaupassa ja vain yksi lapsista oli kyydissä.
Lastattiin siinä sitten viikonlopun safkoja kinderiin. Siis huom!  V i i k o n l o p u n . Ei maailmanlopun. Ja sen tuhannen sokerihumalakarkkipussia ja sipsipussia koska lapsella on huomenna synttäribileet. Taisi siinä olla yksi appelsiinikin.

Viereisen auton kuski siinä hiljalleen tuijotteli lastausta, ehkä vähän pyöritteli silmämuniaankin. Huikkasi sitten iloisesti että miten pitkälle oikein ollaan matkustamassa noilla ruokamäärillä.

Minä:
“No kuule ihan vaan kotiin tässä matkustetaan. Ihan tohon naapuriin.”
(No okei, on meillä huomenna lapsella synttärikutsut kyllä. Ei me muuten tätä määrää sokeria hillottais. (Eipä!))

Tyyppi:
“Synttärit. Kauheita. Onneksi teillä on vaan yksi lapsi. (ja nyökkää autossa istuvaa synttärisankaria kohti) Koska yksikin synttärijuhla on liikaa”

Minä:
“Meillä on neljä lasta.”

Tyyppi:
(On hetken aikaa hyvin hiljaa… )
“Otan osaa. Oletteko ihan varmoja ettette tarvitse enempää? (Ja nyökkää viinipulloja kohti) I would! “

Nää täkäläiset on ihan hyviä tyyppejä.