Koronoista ja kotiaresteista en ollut ajatellut mainita yhtään mitään kun sitä tuntuu tulevan joka tuutista kyllästymisen asti, vaikken niitä tuutteja ikinä itse luekaan. Skippaan suosiolla kaikki aihetta sivuavat koska itseäni koko tilanne ei hetkauta tippaakaan suuntaan eikä toiseen. Tai itseasiassa hetkauttaa sen verran vähän että nautin ihan kiitettävästi tästä koko maan kotiarestista liikkumiskieltoineen ja “autoilijat heitetään vankilaan-ukaaseineen.” Että nyt sitä voi vaan hyvällä omallatunnolla lorvia kotona kun ei muutakaan saa tehdä. Eli arki jatkuu ihan samana kuin ennen karanteeniakin.

Jotenkin ihmeellisesti sitä luulisi että meidän yhtälöllä (yksi esiteini + kolme teiniä + kaksi aikuista  – joista yksi käyttäytyy hyvin usein kuin esiteini ja toinen vielä useammin kuin uhmaikäinen) olisi lopputuloksena vähintään kolmas maailmansota, mutta ei. Ihan leppoisasti tässä hengaillaan saman katon alla arestissa eikä kukaan ole vielä uhoillutkaan mistään karkaamisista tai ikkunoista hypäämisistä.

Mutta sen verran voi vähän periaatteitaan rikkoa että etäkouluista hihkaisen:
Niin moni tuttu Suomen päässä on otsasuoniaan puhkomassa kun tehtävien ja vaatimusten määrä kouluista tuntuu olevan täysin kohtuutonta joten väännetään vähän puukkoa selässä tältä puolen palloa:
Kuopuksen koululta tuli vanhemmille muistutussähköposti että pidetäänhän huoli että karanteenin aikana lapsi käyttää KORKEINTAAN kaksi tuntia päivästä koulutehtäviin, muu aika kuuluu käyttää viihtymiseen ja mukavaan yhdessäoloon. (Tosin meikäläisten koulut tietäen olisi aika mahdotonta saada edes sitä kahta tuntia käytettyä opiskeluun, läksyjäkään kun ei tässä reilu kolmen vuoden aikana ole ollut juuri kertaakaan, paria hassua “lue joku kirja -kehoitusta” lukunottamatta)
Että first things first – tuijota leffoja. Ja piirrä niistä koulutehtävänä leffajuliste. Ai että niin kovin tästä kuopuksen opiskelusuunnitelmasta tykkään.

Respect ja Aroha!

Ja koronakaranteenikoulusta sujuvasti asiaan mitenkään liittymättä karvaisiin kavereihin:

Vuokraisännän koira tuli taas meille marraskuussa “hetkeksi” hoitoon kun heille oli syntymässä vauva. Hetki on venynyt nyt tänne huhtikuulle ja ties kuinka pitkään vielä jatkuu. Koska korona ja karanteeni ja ulkonaliikkumikielto ja mitänäitänyolikaan. Ei haittaa meitä. Voi tosin olla että omistajia haittaa kun joskus tulevat hakemaan heidän silloin vielä hajuherneille tuoksuneen, trimmatun kaupunkilaismopsinsa takaisin:

Doggo marraskuussa, lähes kaljuksi kaupunkilaiskoiraksi ajeltuna,  v a h v a s t i  kukkaistuoksuisena.

Doggo maaliskuussa. V a h v a s t i  jätevesiviemärille löyhkäävänä.

Saatamme viedä sen sitä ennen huoltoaseman nurkalla sijaitsevaan koiranpesuautomaattiin ja ehkä harjatakin sen, ne kukkaistuoksuiset turkkiparfyymit jätän kuitenkin kassinpohjalle. Olkoon nyt kuitenkin vielä siihen asti ihan kukkamullalle haiseva roskisdyykkarikoira kun voi meidän kanssa elää huonotapaisesti ihan pellossa.

Pesuautomaatti. Kätevästi lähes jokaisen autopesulan yhteydessä.

“Long lasting fragrance.” Niin long lasting että piti kahdesti meressä uittaa mopsi että jotenkuten kotonakin voi hengittää. Sitä ennen odööri oli yhtä kevyt kuin meidän Mykkäponin jälijltä käytyään salaa ruikuttamassa kaikki vessan kaapista löytäneensä hajuvedet  päälleen.  En myöskään ole kovin vakuuttunut että puppe arvostaa vaniljan ja mintun makuista hammastahnaansa.

Oman koiran vinkuminen vaan kasvaa vuosi vuodelta. Eletäänhän nyt ensimmäistä kertaa lasten synnyttä koiratonta aikaa. Suomeen jääneitä lemmikkejä on edelleen kova ikävä ja tulipa sitten pahimman vinkuitkukohtauksen keskellä luvattua että joojoo, hankitaan, hankitaan joku pieni rescue-piski. Nyt sitten päivittäin noin kolmekymmentä kertaa sarjana kaikuu huuto että MILLOIN.
No ehkä silloin kun on ensin uskaltanut kysyä vuokraisännältä että oisko joustoa vuokrasopparin ehdoissa, nykyisessä sopimuksessa kun lemmikit on kielletty – tosin ei taida koskea vuokraisännän omaa koiraa joka majailee meidän kanssa muutenkin jo puolet vuodesta. Katsotaan kuis tässä sitten käy.

Mina into piukeena To Do-listaa kyhaamassa kun valtakunta ovensa sulki ja koko maa kotiarestiin maarattiin:

Jarkkaa kaapit, jarkkaa kaikki vanhat valokuvaprojektit, toteuta kaikki kolme vuotta suunnitteilla olleet valokuvaprojektit. Leivo pullaa, siivoo, siivoo ja leivo lisaa pullaa (mutta ala sitten itse syo sita pullaa.) Jumppaa ainakin kahdesti paivassa, ja kolmesti jos kuitenkin menit vahan maistamaan sita pullaa. Aloita terveysintoilijan elama alaka koko ajan mussuta herkkuja ja ryysta sita viinia.
Kudo loppuun toissa vuonna aloitetut villasukat ja keskos-osaston joulumyssyt. Nuku paikkareita ja kaikkea muuta tosi uskottavaa.

Tilanne nyt:

Sama pahvilaatikkopino niita keskeneraisia projekteja odottaa edelleen keskella olkkaria. Tai ei enaa keskella, potkin ne sivumpaan jo aikaa sitten kun tuppasin aina iskemaan varpaani jonkun niista kulmaan.
Ahteri ei ole juurikaan sohvasta irronnut, jumppaa tassa talossa nakee ainoastaan telkkarista (vahingossa ) jos ei ole muistanut ajoissa vaihtaa kanavaa. Hankittiin jopa jalkikasvua varten netflixit ja amazonit ja mitanaitanytolikaan etta eivat vahingossakaan kukaan tule vinkumaan lautapeliseuraa tai muutakaan yhta fyysista aktiviteettia.

Mutta leivottu on, ihan vaan ettei tarvitsisi niita kaappeja siivota tai vaikka lattiaa mopata. Ja kun sitten ruisjauhovarastot hupeni ja hiivakin alkoi uhkaavasti loppua ettei edes valkoista hottoleipaa voi tehda, niin ajattelin kokeilla jotain ihan uutta: Takalaista Rēwena-leipaa, hiivatonta hapanjuuri-tyyppista limppua mita ei tunnu kovin moni osaavan kunnolla leipoa eika sita oikein kaupoissakaan myyda . Etta siinapas paasenkin patemaan, leipasen yhta komiat Rēwenat kuin mita yleensa ruisleivatkin, otan niista kivat some-kuvat mitka voin nakata heti aamutuimaan sosiaaliseen mediaan kavereiden kadehdittavaksi ja sitten luenkin loppupaivan niita allistyneita kommentteja sohvalta kasin etta kyllapa osasin ja etta tekisinko sullekin.

En. En tekis.

Ekat paivat perunajuurta kasvatellessa meni loistavasti. Aamuyolla kahden aikaan into piukeena taputtelin itsekseni kasia yhteen kun juuri toimi yli odotusten ja aamulla voisin teeskennella kunnon perheenemantaa tarjoilemalla uunituoreita, tuoksuvia maori-leipia.
(No onhan tassa vaikka minkalaisia leipia laivottu harva se paiva mutta etta ihan nyt tallaisia uudenlaisia harvinaisuuksia…)
Siina sitten vaivasin aamuyolla takinat, nostattelin pari tuntia, leipasin leivat, nostattelin toiset pari tuntia ja jatin odottamaan uunia, ohjeiden mukaan.

Tiedatteko milta haisee sellainen pitkalti matanemaan paassyt vanha peruna? Esimerkiksi sellainen ylikaynyt, kupliva, imelletty perunalaatikko mika ei nyt ihan ole mennyt putkeen. Sellainen, minka kannen avatessa toivoo valitonta armokuolemaa tai edes nenan amputointia, kuin etta joutuisi haistamaan enaa sekuntiakaan sita loyhkaa? Tana aamuna minun lisakseni tiesi kylla koko muukin perhe.
En sen kummemmin jaanyt analysoimaan mika meni vikaan vaan lahjoin yhden teineista suklaalla viemaan ne oksennukselle haisevat taikinat helevetin nopeasti kompostiin. Voi olla etta haisee viela huomennakin ja naapuriin saakka, ja oletan etta haju on sita luokkaa ettei rotat ja opossumit hetkeen tule pyorimaan kompostin ymparilla.
Etta se siita uunituoreesta aamuleivasta ja some-leipurin urasta. Jatkossa pysytellaan valmispaahtoleivalla siihen saakka kunnes ruisjauhoja tai hiivaa tasta saarivaltiosta sattuisi taas saamaan. Saanpahan istua taas vahan enemman sohvannurkassa kun ei leipuriakaan tarvitse leikkia.

Vai oisko kellaan mitaan hyvia resepteja ehdotella…?

Ajatuksen tasolla tämä blogin pitäminen on kyllä sujunut ihan hyvin. Siitä eteenpäin se ei sitten olekaan sujunut. Mitenkään.

Kovasti kyllä tekis mieli mutta ensinnäkään en muka ehi!!
Siis en tajua miten toiset saa aikaiseksi tekstiä tekstin perään kun itse hyvä jos kerran puoleen vuoteen saan jotain kuulumisia päiviteltyä. Enkä edes tee täyspäi(väi)sesti töitäkään tällä hetkellä joten mun osa-aikakeikkojakaan en voi oikein syyttää.
Toki nää päivät kuluu pitkälti neljän lapsen koulujen,  harrastusten, teinien sivutyön ja milloin minkäkin turhanpäiväisen koulupalaverinhaastattelupaastattelun perässä juoksemiseen (lähes kirjaimellisesti, koska ei autoa) ja jonkun verran omien töidenkin. Mutta ei. Kauhean aikaavievää yhden tekstin ulostaminen silloin tällöin tuntuu olevan.
Facebookiin ja instagramiin toki löytyy aikaa.

Kirjoittaminen ei selkeästi ole mun juttu. Kännykkäkuvat joo. Ja suu vaahdossa kavereiden kanssa liibalaaban jauhaminen. Mutta kirjoittaminen…

Joten apinoin Terhiä ja Tanjaa  ja nakkaan kasan sekalaisia kännykkäkuvia keväältä (Siis nyt elo-syyskuulta) ilman sen kummempaa ajatusta.  Paaaaljon helpompaa vaan lätkiä kännykästä kuvia ilman että yrittäisi miettiä jotain sisältöä 😉

Palaan sitten niihin suunniteltuihin postauksiin mm. systerin kanssa tehdystä helmikuisesta roadtripistä, teinien työnhausta, omista työkuvioista jne.  Sitten kun ehin! Eli ehkä joskus ensi vuonna…

Mutta hei, tässä meidän kännykkäkevättä:
Nuorin teineistä kouluhaastattelussa roomalais-katoliseen tyttökouluun oppilaaksi. Ylimpänä koulun respan aulaa, alemmat kuvat korttelin muita rakennuksia (kirjastoa ja parlamenttirakennusta) Wellington on kyllä ihana!

Ja tämäkin oli ihan pakko salakuvata asematunnelissa 😀
Tämä pukeutuminen vaan niin jaksaa naurattaa. Vettä satoi kuin saavista, lämpötila oli nippanappa kymmenen astetta ja kaverit istui kalasaavin kanssa kanssa meidän vieressä junassa matkalla kaupunkiin aamuvarhain. Tuoksu oli melko tuore. Kengillä täällä niin paljon tarvetta ole, oli se sää sitten mitä tahansa.

Sää.
Voi täällä olla mitä tahansa. Ja yleensä juuri tätä silloin kun ei tarvitsisi 😀
(Matkalla häihin. ULKOhäihin ilman sateen-ja tuulensuojaa. Eikä kellään ollut kivaa – etenkään morsiamella joka jäi ilman hääpukua) Miksi tämän kuvan säätiedotteesta otin? Ei niin pienintäkään hajua.

Ja se sää tosiaan voi vaihtua tunneissa laidasta laitaan. Aamulla netball-kentällä saattaa yhden tyttären matsi olla lähemmäs 20-asteessa (jopa talvella) kun taas iltapäivällä toisen tyttären matsissa värjötellään sateessa ja kympin asteissa. Gotta love windy Welly!
Netball-kausi ulkopelien osalta ohi, nyt siirrytään sisäkauteen. Mikä on kyllä vähän epäloogista kaikkien mielestä: talvella pelataan säällä kuin säällä ulkona pienissä mekoissa vaikka jääpuikkoja sataisi, kesähelteillä taas hikoillaan pimeässä, ilmastoimattomassa ja meleko vahvasti haisevassa sisähallissa.

Ja tämä: joulukalenterit ja varvastossut sulassa sovussa kauppojen hyllyillä. Elo-syyskuun vaihteessa kun kevät vasta alkamassa. Kohta päästään katsomaan taas tonttulakkipäisiä surffareita.

Lainalapsi.
Vuokranantajan koira, feikkidoodeli (labbiksen ja villakoiran sekoitus) tuli taas meille hoitoon, tällä kertaa kahdeksi kuukaudeksi. Ihan superia!

Ja sen lisäksi että vuokranantajat antoivat koiransa meille taas hoitoon niin sen lisäksi lahjoittivat meille kahdeksi kuukaudeksi viikottaisen luomuvihannes+hedelmätoimituksen kotiin. Tämä on aika huikea etu tämän maan vihanneshinnat huomioiden – puhumattakaan luomusta! Vähän on joutunut myös googlea käyttämään selvitelläkseen joitakin outoja rehuja mitä laatikosta saattanut löytyä. Osa on edelleen vähän mysteeri 😉

Lisäksi ekat omat retiisit nostettu omasta penkistä tänä keväänä. Tomaatit ja kurkut kukkii jo, samoin nektariini ja mandariini ja manteli. Tämä on myös aika loistavaa että voi kasvattaa ulkona vuoden ympäri eri rehuja. Vaikkei meillä varsinaista pihaa harmillisesti olekaan niin sen verran onneksi sentään multaa löytyy että jonkun verran voidaan kasvattaa itse. Ja ruukuissa sitten löytyy vieläkin enemmän.

Kouluhommissa.
Pikkulikkojen koulun vuosittainen produktio (kuten kaikki muutkin koulun tapahtumat) on aika mittavia ja näyttäviä juttuja. Vähän eri meininkiä mihin oli totuttu pienessä maalaiskunnassa Suomessa. Meitä oli useampi aikuinen ompelemassa asuja ja rakentamassa lavasteita lasten kanssa – mukana menossa myös luokassa pyörivä Ruby-pentu.
(Esikoisen koulussakin mm. kuviksen opettajalla on aina kolme koiraa luokassa mukana joka päivä. Koulussa on myös koeviikkoina erillinen “koirahuone” avoinna koko viikon missä oppilaat voivat käydä rentoutumassa koirien parissa silloin kun haluavat helpottaakseen mahdollista koestressiä. Tai ihan muuten vaan. Teinin mielestä ihan huippujuttu. Ja myös minun mielestäni 🙂 )

On tässä vähän leivottu taas…
Mun ruisjuuri käy joka kerta aina vähän kierroksilla. Olen viime aikoina onnistunut ihan tunneissakin kuohuttamaan sen yli äyräiden. Pitää muistaa hankkia joku hemmetin kylpyamme taikinalle niin eipähän kupli yli. Mutta ainakin on toimiva juuri 😉

Nuoret duuniin!
Oliko hyvä veto, oliko??? Tästä voisin puhista vielä pitkään. Olkoot ilman rahaa, tätä virhettä ei toiste enää tehdä. Tästä(kin) lisää joskus tuonnempana.

Ja sitten maisemia. Aina. Vaikka kännykällä ei oikein ikinä saa hyviä. 
Pitäisi ostaa joku näppärä pikkukamera mutta A) ei ole varaa ja B) sitten ne jäisi sinne kameraan notkumaan tyhjänpantiksi. (Tosin niinhän ne tuppaa jäämään kännykkäänkin)

Tämä on itseasiassa paljon helpompi tapa mulle päivittää blogia kuvien kautta kuin että miettisi jotain varsinaista tekstiä.
Tänhän voiskin ottaa tavaksi, lätkäisee vaan muutaman viikon kuvat tiskiin ja se olis siinä  😀

(Tai vielä helpommallahan pääsisi kun vaan copy-pastaisi instagramin tai facen kuvat suoraan tänne, sinne kun niitä tulee jatkuvalla syötöllä tungettua muutenkin. Ihan liikaa. 😉 )

Meillä school-hopataan. Taas.
Kyllä on vääntämistä kerrakseen, just kun saatiin yksi kupeitten hedelmä vaihdettua pitkän väännön jälkeen toiseen kouluun niin uusi kierros alkoi numero kolmosen kanssa… Ja näyttää vahvasti siltä että hommahan ei todellakaan jää tähän.

Viime vuonnahan tilanne oli kohtalaisen rauhallinen kun teinit olivat yhdessä koulussa ja pikkurääpäleet toisessa. Eli hajaantuminen tapahtui vaan kahteen eri suuntaan mikä sekin tunnetusti tuotti meikäläiselle tietynasteisia haasteita. (Kun on joku organisointi-geeni jäänyt aikanaan puuttumaan niin arjenhallinta on aikamoista tragikomediaa välillä)

Tilanne kuitenkin äityi pisteeseen missä oikeastaan ainoa vaihtoehto oli enää antaa Neiti A:n vaihtaa koulua.
Useimmitenhan tilanne täällä on se, että lapset menevät automaattisesti siihen kouluun minkä kotiosoite määrittää. Muista kouluista voi toki vapaata paikkaa anoa ja mikäli koulu ei ole tupaten täynnä niin haastattelujen perusteella sitten koulu päättää hyväksytäänkö ulkopuolinen oppilas vai ei.
Tänne muuttaessahan tätä jo yritettiin mutta silloin saatiin vaan tylysti punaista lippua joka paikasta koska vapaita paikkoja ei vain ollut. En tajua mistä näitä lapsia riittää näin pienessä maassa kun collegeita on joka hiton nurkalla ja oppilasmäärät yleensä tuhannesta ylöspäin per koulu.

Silloin vielä kun kouluun lähtö oli vielä joten kuten siedettävää

Mega-hottis-sexyjä koulukenkiä etsimässä

Muutamia kuukausia sitten aloitettiin tämä teinin school-hopping-shopping. Likalla oli toivelista kouluista mihin haluaisi mutta niiden lisäksi halusi myös tsekata useamman muunkin laitoksen – ihan vaan varmuuden vuoksi. Sitten juostiinkin harva se päivä ja ilta avoimissa ovissa ja laiteltiin tiedusteluja onko tilaa ja pääsiskö käymään ja kyllä, ollaan ihan kunnollisia ihmisiä ja ei, ei aiheuteta koululle huonoa mainetta.
Kävi ihan kokopäivätyöstä se riivattu kieli poskella juokseminen ja lomakkeiden täyttäminen.

Tähän väliin onkin sitten hyvä jälkiviisastella että olisinpa ollut kerrankin fiksu ja roudannut tuon numero kolmosenkin mukana joka ikisellä visiitillä…

Loppu olikin sitten hankalampaa. Kahdesta lopullisesta vaihtoehdosta kun ei vaan osannut tehdä valintaa. Kaksi TÄYSIN erilaista laitosta ja kumpaankin olisi halunnut mennä yhtä paljon. Valintaa väännettiin vähän kuin olisi pitänyt päättää että amputoitaisiinkos nyt käsi vai jalka. Kummastakaan kun et välttämättä halua luopua.
Kyllä on vaikeeta nykypäivän nuorilla.

(Koska toistahan se oli silloin omassa nuoruudessa kun oli vaan se yksi ainoa kyläkoulu – minne tietenkin hiihdettiin laulaen kesät talvet viidenkymmenen asteen pakkasessa avojaloin – eikä tarvinnut harkitakaan koulunvaihtoja vaikka kuinka sapetti ko. laitos syystä tai toisesta. Koska niitä muita kouluja vaan ei ollut. Nih. Vanha kunnon kultainen nuoruus.)

No päätös tuli sitten viime minuuteilla tehtyä – kaksi viikkoa deadlinen jälkeen. Ja vieläkään ei kukaan ole vakuuttunut että menikö nyt ihan putkeen vai ei.

Siniset vaihtui punaisiin. Nähtäväksi jää vaihtuuko vielä mustiin.

Ja nyt. Kaksi kuukautta myöhemmin kun 13v on siirtymässä alakoulusta collegeen ensi vuoden alusta alkoi sama saakelin rumba. Samat väännöt. Samoista kouluista.
Kun jostain syystä se oman alueen koulu ei houkuta. Perperi sentäs.

Ja eikä siinä vielä kaikki.  Jotta saataisiin vähän lisäkiristystä hermoihin niin esikoinenhan se veti esiin kiristyskortin:
Pikkurääpälehän EI SAA valita sitä koulua minkä isorääpäle jätti valitsematta koska muutoin teinin elämä on pilalla koska paha mieli ja kateus ja yleinen teini-ikä.
Teini-ikä tosiaan….

Vähän kädet ristissä hartaana toivoin että jompi kumpi (tai jopa molemmat) kouluista olisi evänneet paikan (kuten toivoin esikoisenkin kohdalla) jolloin homma olis selkeä. Mutta ei. Molempien kohdalla hyvin vahva tervetuloa-viesti kilahti sähköpostiin.

Eli meidän Numero Kolmosen deadline kouluun ilmoittamisiin oli toissapäivänä. Päätös vaan on vielä tekemättä. Asiaa ei myöskään edesauta sekään että haluaisimme pojankin vaihtavan ensi vuonna koulua, samaan mihin siskonsa päätyi. Poika taas itse ei halua. Ja vaikka haluaisikin niin mitä jos molemmat likat päätyvätkin toiseen kouluun niin mihis tuo kolli sitten ujutetaan?

Alan pikkuhiljaa ymmärtämään käsitettä kotikoulu.

Luojan kiitos Mykkäponin kohdalla ei tarvitse vielä kolmeen vuoteen pähkäillä koulun vaihdosta.

Pikkusysteri pakersi muutamat ylityötunnit ja kuittasi itselleen kevyen puolentoista kuukauden talviloman tänne meidän hoodeille. Vaikka ei täällä meidän pallonpuoliskolla mitään trooppisia hellelukemia kesällä(kään) ole niin kyllähän sitä nyt biitsisäitä jonkun verran aina löytyy että saa vähän nahkaan grillattua pintaväriä. Tai näin meni lupailemaan…

Ja niinhän siinä sitten kävi että kun kevät ja alkukesä oli ollut täällä poikkeuksellisen paahteinen ja kuiva, ja niitä biitsipäiviä oli pari kuukautta putkeen joka päivä, niin olisihan se pitänyt arvata että samana viikonloppuna kun systeri laskeutui kaupunkiin niin tuli melkein kuin talvi. Puolentoista kuukauden loman aikana ei päästy KERTAAKAAN rannalle rötväämään. Sadetta ja kylmää viimaa sitten oli senkin edestä. Sorry syrra! Ehkä ens kerralla sitten…?

Sen rantailun varaan olin vähän laskenut kun arkiautottomana jää vähän nihkeäksi nämä maisemien esittelyt täällä. Aika paljon sitten vaan tallailtiin näitä kotikylän polkuja ja välillä hypättiin junalla isolle kirkolle pyörimään.

Systerillä oli sellainen kevyt pieni bucket-lista mitä juttuja olisi kiva nähdä. Kuten esimerkiksi pingviineitä. Vähän siinä partaani naureskelin että tottakai. Otetaan ensin sellaiset kolmen promillen kalsarikännit niin voidaan nähdään vaikka yksisarvisiakin.
(No onhan täällä niitä pingviinejä, meidänkin rantapuskat pesimäpönttöjä täynnä mutta eipä juuri kukaan paikallisistakaan niitä ole koskaan bongannut kun liikkuvat lähinnä öisin.)
Mutta voidaan mennä eläintarhaan, siellä on joskus hoitolan ikkunan takana jokunen toipilas nököttämässä.

Käytiin rantsussa katsomassa Cyclone Gitan tuhoja (mitkä oli jo suurimmaksi osaksi saatu reilussa vuorokaudessa korjattua murtuneita betoniramppeja ja aaltojen tuomia roskakasoja lukuunottamatta) ja koitettiin bongailla meritähtiä kivenkoloista. Hörpättiin lämmikkeeksi pahvikuppikahvit kallionkolossa ja oltiin juuri tekemässä lähtöä kun paikallinen rantsumummo köpötti viereen, osoitti sormella taakse ja siinä metrin päästä meidän persuuksista nökötti kororā. Sinipingviini. Metrin päässä jumankauta. Ja me oltiin häipymässä siitä täysin sokeina pois. Urpot.

Jos systeri toi tullessaan kylmän sään niin toi kyllä mukanaan ihan hiton hyvän tuurikin. Nyt on meikäläisenkin bucket-lista yhtä riviä lyhyempi. Jei!

Ja ei tässä vielä kaikki: samalla viikolla nähtiin toinen mokoma (ja yksi kuollutkin) lillumassa Wellingtonin satamassa. (Ei erotu kuvassa)

Meidän omassa lahdessa majailee kesäkausina paljon rauskuja. Niitä(kään) en ollut itse vielä bongannut muuta kuin kuolleena rannassa mutta yritys on kova. Haitakin siellä kutee mutta varsin harmittomia sellaisia, näykkivät lähinnä häirittynä joten ei estä lapsiperheitä lutraamasta biitsillä.
Jotain liikehdintää mekin nyt vedessä nähtiin joten ei muuta kuin zoomi kainaloon ja vauhdilla kahlaamaan lähemmäs. Aika vauhdilla muuten kahlattiin takaisinkin. Blondit!
Varsinaiset luontogurut!

Hylkeet on helppoja, niitä täällä riittää ja jos ei kovin usein ihan omaan kotirantaan niitä eksy niin muutama takuuvarma kolonia löytyy vähän matkan päästä.  Ja toki sen kerran kun sitä kameraa ei ole mukana niin kahdeksan delfiinin lauma pyörii ihan nokan edessä kun ollaan rannassa kahvilla. Ihan käsittämättömän hieno maa tämä!
(Systerin visiitin jälkeen olen tänä vuonna onnistunut näkemään myös etelänmustavalaan ja merileopardin, huikea vuosi siis!)

Haisulivauva. Söpö. Mutta haisuli.

Vaikka säät jäikin tosi tylsiksi (se ainoa helteinen viikonloppu kotipuolessa oli tietenkin juuri se, kun tehtiin pieni roadtrippi – vesisateessa, kuinkas muuten. Siitä oma postauksensa myöhemmin) niin ehkä se kuitenkin Suomen pakkaset voitti? Ja onhan tässä meidän kotinurkillakin ihan kivat maisemat, joskus tulevaisuudessa ehkä vielä pääsisi näyttämään niitä vieläkin rohevampia paikkojakin. Saas nähdä.

Pikkusysterille myös pahoittelut mahdollisista aiheutuneista traumoista (kuusi viikkoa majailua perunakellarissa tämän älämölölauman keskellä ei välttämättä ole ihan se ideaaliloma 😉 ) Ens kerralla saatetaan myös jopa syödä vähän terveellisemmin. Ehkä…