Kakkamutsi

Kakkamutsi

(Huom! Saattaa sisältää sopimatonta kielenkäyttöä)

Tiedättekö ne tähtihetket kun vajoat täysin uhmaikäisen, kirkuvan tappijalan henkiselle tasolle (tai alemmas) etkä pysty käyttäytymään kuten aikuisen ihmisen kuuluisi? Vaikkei perheessä edes enää olekaan niitä uhmäikäisiä. Muita kuin se kakkamutsi itse.
Ja sen tähtihetkeä edeltävän tunteen kun yrität laskea hitaasti edes kolmeen ennen kuin se savu alkaa kihistä korvista? Ja tiedätte että nyt lähtee, ei voi mitään. Peli on menetetty.

Ai ette? Nice!

No minäpä tiedän. Ja nyt varmaan tietää naapuritkin.

Miten helvetissä VOI yksi 8-vuotias olla niin maan s**tanan temperamenttinen?  Miten VOI yksi 8-vuotias saada kerta toisensa jälkeen keski-ikäisen naisihmisen reagoimaan kuin Manaajan castingiin yrittäisi? No oikein hyvin. Aina.

Tänä aamuna oli edessä pikkulikkojen pōwhiri, maorikulttuurin tervetuloseremonia uusille oppilaille. Jostain syystä kuopus päätti että ei aio osallistua. Ja kun kuopus jotain päättää niin se ei olekaan mikään kevyt juttu. Ja kun on kiire ja kun pitäisi saada jengi ajoissa ovesta ulos niin tottakai sitä tällaisella temperamentittomalla harakalla on sitten homma hanskassa.
Niin hanskassa että sen taisi kuulla koko kortteli. Vähintään.

(Lapset ei sitten loppupäivänä taidakaan enää kuulla yhtään mitään, tinnitusta korkeintaan. Kannattiko hermostuttaa meikäläistä???)

On tää yhtä mindfulLESSia kertakaikkiaan. Saisko jotain rauhoittavia? Mistä niitä rauhallisia ja lempeästi hymyileviä äitihahmoja oikein tulee? Ei ainakaan tästä huushollista, se on ihan varma.

_DSC4257

Ihan just fiiliksiin sopiva kuva. Ilahdutti yhtenä päivänä tuossa Hongoeka maraen walkwaylla. Liekö vaikka joku toinen kakkamutsi ollut tuokin? Kuoli varmaan infarktiin, määkiessään liikaa kilipukeilleen ja on nyt muistuttelemassa muita meikäläisiä lapsille raivoamisen vaaroista.

 

No, ainakaan vielä ei ole kukaan soittanut sossuja tai virkavaltaa paikalle niin ehkä tää tästä. Pikkulikkojen mahtava seremonia on ohi, plussan puolella ollaan. Saatan ehkä kuitenkin lahjoa lapset jätskillä koulun jälkeen, vähän noin niinkuin hyvitykseksi täyden kympin raivareistani. Kakkamutsi. Ihan kakka. Huokaus.

Mites teillä muilla muuten tänään menee?

Ei oo tekemistä

 

_DSC2939IMG_3144-2IMG_2967-2image2 (4)-2image2 (2)

Wellington ja vettä sataa.

Ei oo tekemistä.
Ei oo nettii, ei oo telkkarii. Eii oo huonekalui, ei oo lelui. Kirjatkin on luettu. Ihan tyhmää.
Ei oo tekemistä, ei oo tekemistä, ei oo…

Eiku.
IMG_2960-2
Jokaisen päivän pelastus, satoi tai paistoi.
Pehmentää hieman uuteen maahan ja kieleen sopeutumista kun on moinen ylellisyys. Sen Suomeen jääneen trampoliinin tilalle. Voihan sitä tässäkin pomppia.

 

KOTI

Siinä se nyt sitten on. Koti. Keittiö. Sininen ovi ja oikea osoite.
Tyhjääkin tyhjempi, ei huonekaluja, ei astioita, ei jääkaappia – mutta on osoite, on avain. On koti.

On pikkiriikkinen söpö piha, pihassa sitruunapuu ja sitruunapuun vieressä palmu. On ikkunoista näkymät millaisista ei olisi uskaltanut toivoakaan lentokoneeseen hypätessä. Näkymät, mitkä ehkä kompensoi tulevan talven kostean kylmiä sisälämpötiloja tällaisessa vanhassa pahvilaatikkotalossa.
Vaan olkoot kylmää ja kosteaa.  Villashaalia päälle ja sukkaa jalkaan – ei täällä kuitenkaan paukkupakkasista tarvitse kärsiä tai lumenluontia kiroilla.

Sanoinko jo? KOTI!
16422801_10155019029892220_4267018038374995916_o

Koulujuttuja

Lapsilla loma sen kun vaan jatkuu. Eikä ketään kyllä haittaa. Lomailkoot nyt kun se perinteinen kesäkuussa alkava pitkä loma jää väliin. Täällä kun kesäloma loppui juuri ja kesäkuussa onkin talvi.

Kouluasioita ei oikein etukäteen pahemmin voinut suunnitellakaan kun ei ollut tietoa tulevasta asuinpaikasta. No nyt on.
Vuokrasopimus on allekirjoitettu, alueen zone selvillä ja päätöksiä piti tehdä.

Pikkulikoille oli kaksi vaihtoehtoa. Molempiin oli sovittu haastatteluajat ja tarkoitus oli että haastisten perusteella saavat sitten valita mieleisemmän.
No ei mennyt ihan niin. Kun en enää jaksanut.
Tämän tilapäismajoitusten arpomisten kanssa kun ei yhtään tiedä mistä heräät minäkin aamuna niin pariin otteeseen jouduin perumaan toisen koulun haastattelut. Sitten en enää jaksanut, päätin että siitä mennään mistä aita matalin ja mennään siihen kouluun missä jo ehditty käyty urkkimassa.

Maaliskuun puolen välin jälkeen rääpäleet aloittaa koulutaipaleensa Plimmerton schoolissa. 
Koulu on täkäläisittäin pienehkö (n.500 oppilasta), hyvämaineinen, rauhallisella paikalla. Noin puolen tunnin kävelymatkan päästä tulevasta kodista. Rantaa pitkin. Sanonko uudestaan? Rantaa pitkin.

Englannin tukiopetusta ei ole vaan kielitaidottomina vaan yrittävät sinnitellä joukossa, varsinainen kielen opettaminen tapahtunee sitten ihan kotioloissa, koulussa ei tähän resursseja ole. Eikä kokemustakaan.
(Itseni tuntien voi olla ettei ole niitä resursseja kotonakaan. Menkööt virran mukana, kyllä kai ne sitten joskus oppii)

Teineille tuli luvattua vähän liikoja. Lupailin että JOS zonen ulkopuolisiin kouluihin mahtuu, niin saavat itse valita mieluisan laitoksen. (Luojan kiitos sanoin JOS!)
No mahtuiko mihinkään? Eipä tietenkään. Herra B jo muutenkin totesi ettei halua valita mitään, Neiti B:llä sen sijaan oli kova hinku tyttökouluun. (Täällä usein on erikseen tyttö-ja poikakoulut noille hormoonimyrskyikäisille)
Ylläripylläri jokaisesta tuli vastaus että täyttä on ja jonotuslista on pitkä, tervetuloa tiedustelemaan jonotustilannetta uudestaan marraskuussa.
Päätös oli siis helppo muttei suinkaan toiselle mieluisa. Molemmat aloittaa Aotea Collegen uniformuissa jahka sellaiset saadaan sovitettua ja tilattua.

Ja koska ei ole mitään asiaan liittyvää kuvaa olemassa niin laitetaan sitten täysin asiaan liittymätön:
Waikanae_11.2 (37)

Nga Manu

Kiwilintu, kiwilintu, kiwilintu. Tahtoo nähdä kiwilinnun. KIWILINTU!

Ja sitten sitä pakataan kersat autoon, hellepäivänä. Agendana Nga Manu Nature Reserve ja toiveena nähdä tuo pitkänokkainen pulu. Ja kuopuksen fanittamasta tuatara. Me aikuiset taas haluaisimme tutustua enemmän paikalliseen kasvistoon mutta tietäähän tuon että ajatus on täysin tuhoontuomittu. Neljän kakaran kera ei tarvitse olla selvännäkijä että muutamassa tunnissa on jo otsasuoni piukkana ja ensimmäiset riitelijät pistetty jäähylle.

Ja niinhän se vähän menikin. Ankeriaita ei sitten kukaan halunnutkaan ruokkia, opastetulle kiertokäynnille ei jaksanut lähteä, pullasorsia sen sijaan olisi haluttu syöttää koko loppuvuoden viikkorahojen edestä. Tosi eksoottista.

Biitsille tuntui olevan kovin kiire, vähän itse kullakin. Sen verran vilpoisia sadepäiviä tässä ruudun läpi tuijoteltu joten ihan parkumatta lähdettiin rantahiekalle istuskelemaan. Uusitaan Nga Manussa käynti paremmalla ajalla. Ehkä ilman lapsia.

(Ja onnistuttiinhan näkemään vilaukselta tuo legendaarinen kiwi, nocturnal-talossa. Aikamoinen hannuhanhi saisi olla jotta sellaisen onnistuisi ihan luonnosta yöllä bongaamaan)

NgaManu_19.2 (1)NgaManu_19.2 (2)NgaManu_19.2 (5)NgaManu_19.2 (6)NgaManu_19.2 (8)NgaManu_19.2 (10)NgaManu_19.2 (13)NgaManu_19.2 (14)NgaManu_19.2 (16)NgaManu_19.2 (17)NgaManu_19.2 (18)NgaManu_19.2 (19)NgaManu_19.2 (22)NgaManu_19.2 (24)NgaManu_19.2 (28)NgaManu_19.2 (29)

Rantsuelämää

Tiiättekö! Ei ihan kauhiasti stressaa ettei ole asuntoo. Tai että ollaan tuppukylässä. Tai että säät on vähän mitä sattuu. (Ihan kuin Suomen kesä)
Katsokaas kun on vähän rantaa.

Pennut vaan valittaa. Kun ei oo wiffii eikä taivaskanavii. Eikä ees ostarii. Pelkkää hiekkaa ja simpukkaa. Kiittämättömät retaleet.

Turvat umpeen ja tossua toisen eteen, askelmittari kiittää! Niin lottovoittajafiilis!
_DSC1560Waikanae_11.2 (11)Waikanae_11.2 (29)Waikanae_20.2 (2)Waikanae_20.2 (3)Waikanae_20.2 (7)WaikanaeBeach30.1 (6)WaikanaeBeach30.1 (7)

Täällä ollaan. Vaan mitäs nyt?

 

No nyt on lennelty. Kevyet 17000km ja 34h. Ihan sopivan pituinen matka, näköjään kakrujenkin mielestä.
“Milloin päästään uudestaan?”
“Mä en ainakaan mihinkään lyhyelle lennolle mee”
“Mä haluun olla koneessa kauan!”
Vai niin.

Mutta mitäs nyt sit?
Majoituksen löytyminen onkin sitten hieman haasteellista kuten meitä varoiteltiinkin. HIEMAN? No ihan saakelin hieman. Koko pirun pääkaupunki – ja näköjään muutkin kaupungit – on täyteen buukattu majoituksen laadusta ja tasosta riippumatta. Etenkin kun tämän kokoisesta remulaumasta on kyse.
Löydettiin päivää ennen lähtöä yksi motelli muutamaksi päiväksi kaupungin laidalta. Turha kai mainita että kyseessähän ei ole mikään Hiltoni.  Kunhan vaan torakat ei yöllä nakertele varpaita niin sama kai se, kunhan nyt joku katto sateensuojana on.
(Toki nuo karvaiset homekasvustot pesuhuoneessa ja mustat läiskät verhoissa vähän kirveltää silmissä mutta hei – kokemuksia ja elämyksiä! Niitähän tänne tultiin hakemaankin!!!)

Sen lisäksi että tähtäimenä olisi löytää tästä maasta joku mieluisa asuinalue ja mielellään myös se ihan pysyvämpikin asunto, niin ihan eka missio olisi kuitenkin löytää nyt auton lisäksi myös joku väliaikainen majapaikka. Muuten voi sunnuntai-iltana tulla vähän purnausta jos pitää palmun alla yöpyä opossumit kainalossa. Etenkin kun miehellä alkaa työt heti maanantaina.

Seikkailun kannalta. Ilon kautta. Katsotaan mitä kautta sitten siinä vaiheessa kukakin ottaa jos majoitusta ei löydy.
Mutta nyt nää lähtis katsomaan miltä Seelanti näyttäis.

IMG_1021

IMG_0958

Tammikuu, +22. Ehkä mä kestän.

IMG_0921

No onhan nää motellin ympäristön talot vähän sympaattisia.

_DSC0832IMG_0949IMG_0996

 

Lähtö

Helsinki – Shanghai -Auckland -Wellington.
17000km ja noin 34h lentoja vaihtoineen. Matkaan lähtee neljä alaikäistä ja kaksi vähän vanhempaa, kuusi matkalaukkua, kuusi viisumia ja kameralaukku. Eikä juurikaan muuta.
Edessä uusi maa, uusi elämä ja neljälle lapselle uusi kieli!
Tästä se lähtee!