Haluaako joku astmaatikko tulla kylään? Meillä ei tarvitse köhiä.
Villasukat saa talon puolesta, tervetuloo vaan!
moving to New Zealand
KOTI
Siinä se nyt sitten on. Koti. Keittiö. Sininen ovi ja oikea osoite.
Tyhjääkin tyhjempi, ei huonekaluja, ei astioita, ei jääkaappia – mutta on osoite, on avain. On koti.
On pikkiriikkinen söpö piha, pihassa sitruunapuu ja sitruunapuun vieressä palmu. On ikkunoista näkymät millaisista ei olisi uskaltanut toivoakaan lentokoneeseen hypätessä. Näkymät, mitkä ehkä kompensoi tulevan talven kostean kylmiä sisälämpötiloja tällaisessa vanhassa pahvilaatikkotalossa.
Vaan olkoot kylmää ja kosteaa. Villashaalia päälle ja sukkaa jalkaan – ei täällä kuitenkaan paukkupakkasista tarvitse kärsiä tai lumenluontia kiroilla.
Sanoinko jo? KOTI!
Bye bye matkalaukkuelämä!
Viisi ja puoli viikkoa, kahdeksan eri tilapäismajoitusta, noin 250 käveltyä kilomertiä (plus ne kävelyt missä askelmittaria ei ole ollut mukana), liian paljon pikaruokaa ja nyt se olis siinä. Viimeistä kertaa matkalaukut kyytiin ja auton nokka kohti pysyvämpää osoitetta, omaa kotia!
Wellington Zoo
En ole eläintarhaihmisiä. En pidä ajatuksesta että eläimiä suljetaan surkeisiin häkkeihin vaikkakin kuinka olisi tarkoitusperät lajien suojelussa.
Tein pienen periksiannon Wellington Zoon kohdalla, ensisijaisesti siksi että jälkikasvu alkoi käydä pahasti hermoille ja piti keksiä heille tekemistä. Tämän maan eläimistö on niin poikkeuksellinen muuhun maailmaan verrattuna että myös eläintarhat perustuvat lajien suojelemiselle ja säilyttämiselle. Joten heittäydyttiin turisteiksi ja lähdettiin (taas) etsimään kiwilintua.
Täytyy sanoa että vaikka osa (huom! Vain OSA!) eläimistä elääkin aidattuina niin aika hyvä paikka kaiken kaikkiaan. Kun tiellä vastaan loikkii vapaana kenguruita ja emuja, tai puskasta keskelle tietä pöllähtää vähemmän eksoottisemmat lammas ja porsas, niin jäähän siinä haavi auki että missä aidat, missä ahtaat häkit. Tai kun pitää varoa pingviineitä (kuten näköjään ihan muuallakin tässä maassa, esim. autolla ajaessa) niin voi vaan ilokseen todeta ettei tämä eläintarha nyt ihan sieltä pahimmasta päästä ole.
Tahi, the one legged, rescued kiwi bird
Toistaiseksi ensimmäinen eläintarha mihin oikeasti voin mennä uudestaan, ilman että tulee paha mieli.
Nga Manu
Kiwilintu, kiwilintu, kiwilintu. Tahtoo nähdä kiwilinnun. KIWILINTU!
Ja sitten sitä pakataan kersat autoon, hellepäivänä. Agendana Nga Manu Nature Reserve ja toiveena nähdä tuo pitkänokkainen pulu. Ja kuopuksen fanittamasta tuatara. Me aikuiset taas haluaisimme tutustua enemmän paikalliseen kasvistoon mutta tietäähän tuon että ajatus on täysin tuhoontuomittu. Neljän kakaran kera ei tarvitse olla selvännäkijä että muutamassa tunnissa on jo otsasuoni piukkana ja ensimmäiset riitelijät pistetty jäähylle.
Ja niinhän se vähän menikin. Ankeriaita ei sitten kukaan halunnutkaan ruokkia, opastetulle kiertokäynnille ei jaksanut lähteä, pullasorsia sen sijaan olisi haluttu syöttää koko loppuvuoden viikkorahojen edestä. Tosi eksoottista.
Biitsille tuntui olevan kovin kiire, vähän itse kullakin. Sen verran vilpoisia sadepäiviä tässä ruudun läpi tuijoteltu joten ihan parkumatta lähdettiin rantahiekalle istuskelemaan. Uusitaan Nga Manussa käynti paremmalla ajalla. Ehkä ilman lapsia.
(Ja onnistuttiinhan näkemään vilaukselta tuo legendaarinen kiwi, nocturnal-talossa. Aikamoinen hannuhanhi saisi olla jotta sellaisen onnistuisi ihan luonnosta yöllä bongaamaan)
Ensivaikutelmia
Ei huono. Näin niinkuin ensimmäisten päivien kokemuksella. Kuvat puhukoot puolestaan, ei tässä sanoja tarvita.
Täällä ollaan. Vaan mitäs nyt?
Ekakertalaiset. ByeBye Suomi ja kaikki. Nää lähtis ny!
Shanghaissa ainoat jonottajat jatkolennoille. Ja silti jonotettiin monta tuntia.
Life is good!
Sammuihan ne lopulta. Ergonomiat kohdillaan.
No nyt on lennelty. Kevyet 17000km ja 34h. Ihan sopivan pituinen matka, näköjään kakrujenkin mielestä.
“Milloin päästään uudestaan?”
“Mä en ainakaan mihinkään lyhyelle lennolle mee”
“Mä haluun olla koneessa kauan!”
Vai niin.
Mutta mitäs nyt sit?
Majoituksen löytyminen onkin sitten hieman haasteellista kuten meitä varoiteltiinkin. HIEMAN? No ihan saakelin hieman. Koko pirun pääkaupunki – ja näköjään muutkin kaupungit – on täyteen buukattu majoituksen laadusta ja tasosta riippumatta. Etenkin kun tämän kokoisesta remulaumasta on kyse.
Löydettiin päivää ennen lähtöä yksi motelli muutamaksi päiväksi kaupungin laidalta. Turha kai mainita että kyseessähän ei ole mikään Hiltoni. Kunhan vaan torakat ei yöllä nakertele varpaita niin sama kai se, kunhan nyt joku katto sateensuojana on.
(Toki nuo karvaiset homekasvustot pesuhuoneessa ja mustat läiskät verhoissa vähän kirveltää silmissä mutta hei – kokemuksia ja elämyksiä! Niitähän tänne tultiin hakemaankin!!!)
Sen lisäksi että tähtäimenä olisi löytää tästä maasta joku mieluisa asuinalue ja mielellään myös se ihan pysyvämpikin asunto, niin ihan eka missio olisi kuitenkin löytää nyt auton lisäksi myös joku väliaikainen majapaikka. Muuten voi sunnuntai-iltana tulla vähän purnausta jos pitää palmun alla yöpyä opossumit kainalossa. Etenkin kun miehellä alkaa työt heti maanantaina.
Seikkailun kannalta. Ilon kautta. Katsotaan mitä kautta sitten siinä vaiheessa kukakin ottaa jos majoitusta ei löydy.
Mutta nyt nää lähtis katsomaan miltä Seelanti näyttäis.
Tammikuu, +22. Ehkä mä kestän.
No onhan nää motellin ympäristön talot vähän sympaattisia.
Kiwikausi 