Lapsityövoimaa

Lapsityövoimaa

Ei ole muuten ihan halpaa touhua elämä neljän lapsen kanssa. Etenkään teini-ikäisten. (Ja niitähän löytyy talosta kolme, neljäskin jo melkein esiteini) Puhumattakaan siitä että toistaiseksi eletään aika pitkälle yhden ihmisen palkalla hiton kalliissa maassa ja tännehän kun ei myöskään Suomen ruhtinaalliset lapsilisät sun muut sosiaaliturvat ylety.

Töitähän teinit joutaa tehdä, ihan periaatesyistä. Se on ollut alusta asti selvä. Viikkorahoja meillä ei ole koskaan jaeltu, kotihommat kuuluu luonnollisesti kaikille ilman erillisiä korvauksia. Se raha tienataan sitten jostain muualta.
Helppo homma. (#sarkasmi)

12

Vuosi sitten tuo meidän kuopus oli omatoimisesti meidän tietämättä jaellut näitä ympäriinsä kyläläisten postilaatikoihin. Ehkä tänä vuonna tehdään vähän siistimmät mainokset.

Ei olisi Suomessakaan tällä hetkellä teini-ikäisten helppo kesä/viikonlopputöitä löytää työllisyystilanteen takia. Ja melko tuoreena mamuna uudessa maassa on omat haasteensa, tässä vähän itselläkin ollut vaikeuksia löytää palkkatöitä vaikka kieli on itsellä lähes aksentitonta.

Ja kun sitten postilaatikkoon kolahtaa ilmoitus paikallislehtien jakelusta –  “suositusikäraja 11v” – niin lamppuhan siinä syttyy. Vähän sellainen pirullinen virne naamalla että tästäpä ihan hyvä opetus nuorisolle. (Kun tiedossahan se on että ihan pissitystähän nuo mainostenjakelijoiden liksat on, mutta sama se, siinäpähän oppivat ettei raha puissa kasva.)

Voi ketunvillat että oli kyllä taas sellainen kuningasidea…

-Onko tämä sellainen duuni minkä lapsi pystyy itsenäisesti suorittamaan ilman aikuisen apua?
-Toki, toki
-Ja kahdesti viikossa jaetaan, niinkö?
-Joo voi jakaa kahdesti. (“VOI jakaa kahdesti??? Tässäkin olisi voinut ehkä heilutella tuntosarvia)

Kyllä sen verran valveutunut olen ja kantapään kautta oppinut että kyselin tuttavaperheeltäkin kokemuksia, omat teininsä kun jakavat myös näitä lippulappusia. Surkea palkka mutta helppo, VAIVATON duuni ja ihan nopsaan suoriutuu koulun jälkeen hommat. (Tässä kohtaa olisi tietty kannattanut huomioida että kyseessä eri firma ja eri toimintavat. Myöhäistä. Turha itkeä enää siinä vaiheessa kun kakka tuli jo!)

Ja sitten sitä alkoi tullakin…
Lehtiä, lehtiä, mainoksia, sanomalehtiä. Pinoa pinon perään, useina päivinä viikossa, noin kolmen tunnin varoitusajalla. Painoa niin paljon ettei yksikään 11-vuotias lapsi olisi mitenkään voinut suoriutua moisesta. Kun ei oikein aikuinenkaan. Ilman autoa siis. Hyvä jos edes auton kanssa.

3

Eka päivä näytti vielä ihan hyvältä. Mistäs me mitään tiedettiin.

Kun ajatus oli että YKSI teini jakaisi pari tuntia viikossa lappuja postilaatikoihin niin lopputulema oli että parhaimmillaan kolme teiniä ja kaksi aikuista jakoi niitä perberin lehtiä kolmesti viikossa useamman tunnin kerrallaan AUTON KANSSA. Ja kun itsellä sitä autoa ei arkisin ole niin itku ei ollut kovin kaukana.

5

Toka päivä. Vähän korkeampi pino…

7

…postilaatikon takana piilossa toinenkin pino…

8

…ja portailla odotti vielä kolmas pikku-pikku p*rkeleen pino!!!! Ja kaikki kolme pinoa pitäisi olla jaettu ennen iltaa. Yhteensä 140kg. 

Yhdessä kilpaa laskettiin lasten kanssa päiviä milloin irtisanomisaika loppuu. Kuukausi on joskus meleko pitkä…

Mitä jäi käteen?
No rahallisesti ei kai mitään. Kun laskin kaikki käytetyt työtunnit, naapurille maksetut bensat auton lainasta, jäätelörahat mitkä meni joka kierroksen jälkeen lahjomaan lapsia, hajonneet kärryt mitkä ostettiin lehdenjakelua varten niin miinuksille meni.
Jos jätetään laskuista pois se bensa, jätskit ja ostetut kärryt niin kulutettujen tuntien mukaan tuntipalkaksi tuli kolme ja puoli dollaria mikä jaettiin kolmen lapsen kesken (minä jäin nuolemaan näppejäni ja makselemaan miehen rahoista niitä naapurin bensoja) niin kyllähän sitä ilolla kaatosateessa rämpii jyrkkiä mäkiä ylös alas dollarin tuntipalkalla.

1

9

Kaksi toisella puolen tietä, yksi tällä puolen tietä ja kolmas viereisessä korttelissa. Jakelua varten ostetut kärryt hajosi jo heti tokana päivänä joten naapurin auton lisäksi apuun otettiin kolme matkalaukkua, kaksi reppua ja kahdeksan kauppakassia.

Kannattiko?
Tietenkään ei kannattanut.
En tiedä ketuttiko teinejä enemmän se rämpiminen jyrkkiä mäkiä ylös-alas säällä kuin säällä, välillä likomärkinä, vaiko mun hampaiden välistä sihistyt mantrat siitä kannattaako käydä koulut ja opiskella ammatti missä tienaa jotain. Vai haluaako mieluummin tehdä tällaista duunia kun ei muutakaan saa. Ja uskokaa pois, hoin tätä joka ikinen päivä taukoamatta koko sen ajan mitä kuljin kakaroiden perässä kädet ja naama painomusteessa. Toivottavasti oppivat jotain – en kyllä menis vannomaan mutta ihan kaiken varuiksi aion vielä jatkaa tuota sihisemistä aika pitkään.

Jatkossa saavat pystellä koiranulkoilutushommissa ja kadunkulmalla kavereiden kanssa slimea ja kakkupaloja myymässä siihen saakka kunnes tärppää joku järkevämpi tienaustapa. Kyllä tää tuli nyt nähtyä.

PS. Ei kaikilla meistä ole ihan yhtä huonoa tuuria duunien suhteen. Yksi teineistä tienaa rahansa lähinnä sipsejä syömällä ja tuijottamalla youtubea illat pitkät lastenlikkana. Ja kun ne keikat alkaa yleensä siihen aikaan kun lapset menee juuri nukkumaan niin aika epärealistinen kuva ehkä jollakulla on tällä hetkellä työelämän helppoudesta.
Palataan asiaan parin vuoden päästä kun koulu loppuu ja pitäisi jollain rahoittaa se haaveilemansa yliopistokin.

PS2. Kävin muuten ostamassa myös mainoskieltokyltin postilaatikkoon. En enää ikinä halua nähdä yhtäkään mainosta missään.

 

Kevät kännykästä

Ajatuksen tasolla tämä blogin pitäminen on kyllä sujunut ihan hyvin. Siitä eteenpäin se ei sitten olekaan sujunut. Mitenkään.

Kovasti kyllä tekis mieli mutta ensinnäkään en muka ehi!!
Siis en tajua miten toiset saa aikaiseksi tekstiä tekstin perään kun itse hyvä jos kerran puoleen vuoteen saan jotain kuulumisia päiviteltyä. Enkä edes tee täyspäi(väi)sesti töitäkään tällä hetkellä joten mun osa-aikakeikkojakaan en voi oikein syyttää.
Toki nää päivät kuluu pitkälti neljän lapsen koulujen,  harrastusten, teinien sivutyön ja milloin minkäkin turhanpäiväisen koulupalaverinhaastattelupaastattelun perässä juoksemiseen (lähes kirjaimellisesti, koska ei autoa) ja jonkun verran omien töidenkin. Mutta ei. Kauhean aikaavievää yhden tekstin ulostaminen silloin tällöin tuntuu olevan.
Facebookiin ja instagramiin toki löytyy aikaa.

Kirjoittaminen ei selkeästi ole mun juttu. Kännykkäkuvat joo. Ja suu vaahdossa kavereiden kanssa liibalaaban jauhaminen. Mutta kirjoittaminen…

Joten apinoin Terhiä ja Tanjaa  ja nakkaan kasan sekalaisia kännykkäkuvia keväältä (Siis nyt elo-syyskuulta) ilman sen kummempaa ajatusta.  Paaaaljon helpompaa vaan lätkiä kännykästä kuvia ilman että yrittäisi miettiä jotain sisältöä 😉

Palaan sitten niihin suunniteltuihin postauksiin mm. systerin kanssa tehdystä helmikuisesta roadtripistä, teinien työnhausta, omista työkuvioista jne.  Sitten kun ehin! Eli ehkä joskus ensi vuonna…

Mutta hei, tässä meidän kännykkäkevättä:
smcNuorin teineistä kouluhaastattelussa roomalais-katoliseen tyttökouluun oppilaaksi. Ylimpänä koulun respan aulaa, alemmat kuvat korttelin muita rakennuksia (kirjastoa ja parlamenttirakennusta) Wellington on kyllä ihana!

 

6Ja tämäkin oli ihan pakko salakuvata asematunnelissa 😀
Tämä pukeutuminen vaan niin jaksaa naurattaa. Vettä satoi kuin saavista, lämpötila oli nippanappa kymmenen astetta ja kaverit istui kalasaavin kanssa kanssa meidän vieressä junassa matkalla kaupunkiin aamuvarhain. Tuoksu oli melko tuore. Kengillä täällä niin paljon tarvetta ole, oli se sää sitten mitä tahansa.


hääsää
Sää.
Voi täällä olla mitä tahansa. Ja yleensä juuri tätä silloin kun ei tarvitsisi 😀

(Matkalla häihin. ULKOhäihin ilman sateen-ja tuulensuojaa. Eikä kellään ollut kivaa – etenkään morsiamella joka jäi ilman hääpukua) Miksi tämän kuvan säätiedotteesta otin? Ei niin pienintäkään hajua.


8.jpg
Ja se sää tosiaan voi vaihtua tunneissa laidasta laitaan. Aamulla netball-kentällä saattaa yhden tyttären matsi olla lähemmäs 20-asteessa (jopa talvella) kun taas iltapäivällä toisen tyttären matsissa värjötellään sateessa ja kympin asteissa. Gotta love windy Welly!
Netball-kausi ulkopelien osalta ohi, nyt siirrytään sisäkauteen. Mikä on kyllä vähän epäloogista kaikkien mielestä: talvella pelataan säällä kuin säällä ulkona pienissä mekoissa vaikka jääpuikkoja sataisi, kesähelteillä taas hikoillaan pimeässä, ilmastoimattomassa ja meleko vahvasti haisevassa sisähallissa.

 

9Ja tämä: joulukalenterit ja varvastossut sulassa sovussa kauppojen hyllyillä. Elo-syyskuun vaihteessa kun kevät vasta alkamassa. Kohta päästään katsomaan taas tonttulakkipäisiä surffareita.

 

11
Lainalapsi.
Vuokranantajan koira, feikkidoodeli (labbiksen ja villakoiran sekoitus) tuli taas meille hoitoon, tällä kertaa kahdeksi kuukaudeksi. Ihan superia!

 

4
Ja sen lisäksi että vuokranantajat antoivat koiransa meille taas hoitoon niin sen lisäksi lahjoittivat meille kahdeksi kuukaudeksi viikottaisen luomuvihannes+hedelmätoimituksen kotiin. Tämä on aika huikea etu tämän maan vihanneshinnat huomioiden – puhumattakaan luomusta! Vähän on joutunut myös googlea käyttämään selvitelläkseen joitakin outoja rehuja mitä laatikosta saattanut löytyä. Osa on edelleen vähän mysteeri 😉

Lisäksi ekat omat retiisit nostettu omasta penkistä tänä keväänä. Tomaatit ja kurkut kukkii jo, samoin nektariini ja mandariini ja manteli. Tämä on myös aika loistavaa että voi kasvattaa ulkona vuoden ympäri eri rehuja. Vaikkei meillä varsinaista pihaa harmillisesti olekaan niin sen verran onneksi sentään multaa löytyy että jonkun verran voidaan kasvattaa itse. Ja ruukuissa sitten löytyy vieläkin enemmän.

38612172_10156623104997220_8082371050769219584_nKouluhommissa.
Pikkulikkojen koulun vuosittainen produktio (kuten kaikki muutkin koulun tapahtumat) on aika mittavia ja näyttäviä juttuja. Vähän eri meininkiä mihin oli totuttu pienessä maalaiskunnassa Suomessa. Meitä oli useampi aikuinen ompelemassa asuja ja rakentamassa lavasteita lasten kanssa – mukana menossa myös luokassa pyörivä Ruby-pentu.

(Esikoisen koulussakin mm. kuviksen opettajalla on aina kolme koiraa luokassa mukana joka päivä. Koulussa on myös koeviikkoina erillinen “koirahuone” avoinna koko viikon missä oppilaat voivat käydä rentoutumassa koirien parissa silloin kun haluavat helpottaakseen mahdollista koestressiä. Tai ihan muuten vaan. Teinin mielestä ihan huippujuttu. Ja myös minun mielestäni 🙂 )

7On tässä vähän leivottu taas…
Mun ruisjuuri käy joka kerta aina vähän kierroksilla. Olen viime aikoina onnistunut ihan tunneissakin kuohuttamaan sen yli äyräiden. Pitää muistaa hankkia joku hemmetin kylpyamme taikinalle niin eipähän kupli yli. Mutta ainakin on toimiva juuri 😉


2
Nuoret duuniin!
Oliko hyvä veto, oliko??? Tästä voisin puhista vielä pitkään. Olkoot ilman rahaa, tätä virhettä ei toiste enää tehdä. Tästä(kin) lisää joskus tuonnempana.

1
3
Ja sitten maisemia. Aina. Vaikka kännykällä ei oikein ikinä saa hyviä. 
Pitäisi ostaa joku näppärä pikkukamera mutta A) ei ole varaa ja B) sitten ne jäisi sinne kameraan notkumaan tyhjänpantiksi. (Tosin niinhän ne tuppaa jäämään kännykkäänkin)

 

Tämä on itseasiassa paljon helpompi tapa mulle päivittää blogia kuvien kautta kuin että miettisi jotain varsinaista tekstiä.
Tänhän voiskin ottaa tavaksi, lätkäisee vaan muutaman viikon kuvat tiskiin ja se olis siinä  😀

(Tai vielä helpommallahan pääsisi kun vaan copy-pastaisi instagramin tai facen kuvat suoraan tänne, sinne kun niitä tulee jatkuvalla syötöllä tungettua muutenkin. Ihan liikaa. 😉 )

 

School-hoppingia.

Meillä school-hopataan. Taas.
Kyllä on vääntämistä kerrakseen, just kun saatiin yksi kupeitten hedelmä vaihdettua pitkän väännön jälkeen toiseen kouluun niin uusi kierros alkoi numero kolmosen kanssa… Ja näyttää vahvasti siltä että hommahan ei todellakaan jää tähän.

Viime vuonnahan tilanne oli kohtalaisen rauhallinen kun teinit olivat yhdessä koulussa ja pikkurääpäleet toisessa. Eli hajaantuminen tapahtui vaan kahteen eri suuntaan mikä sekin tunnetusti tuotti meikäläiselle tietynasteisia haasteita. (Kun on joku organisointi-geeni jäänyt aikanaan puuttumaan niin arjenhallinta on aikamoista tragikomediaa välillä)

Tilanne kuitenkin äityi pisteeseen missä oikeastaan ainoa vaihtoehto oli enää antaa Neiti A:n vaihtaa koulua.
Useimmitenhan tilanne täällä on se, että lapset menevät automaattisesti siihen kouluun minkä kotiosoite määrittää. Muista kouluista voi toki vapaata paikkaa anoa ja mikäli koulu ei ole tupaten täynnä niin haastattelujen perusteella sitten koulu päättää hyväksytäänkö ulkopuolinen oppilas vai ei.
Tänne muuttaessahan tätä jo yritettiin mutta silloin saatiin vaan tylysti punaista lippua joka paikasta koska vapaita paikkoja ei vain ollut. En tajua mistä näitä lapsia riittää näin pienessä maassa kun collegeita on joka hiton nurkalla ja oppilasmäärät yleensä tuhannesta ylöspäin per koulu.

1

Silloin vielä kun kouluun lähtö oli vielä joten kuten siedettävää

 

3

Mega-hottis-sexyjä koulukenkiä etsimässä

Muutamia kuukausia sitten aloitettiin tämä teinin school-hopping-shopping. Likalla oli toivelista kouluista mihin haluaisi mutta niiden lisäksi halusi myös tsekata useamman muunkin laitoksen – ihan vaan varmuuden vuoksi. Sitten juostiinkin harva se päivä ja ilta avoimissa ovissa ja laiteltiin tiedusteluja onko tilaa ja pääsiskö käymään ja kyllä, ollaan ihan kunnollisia ihmisiä ja ei, ei aiheuteta koululle huonoa mainetta.
Kävi ihan kokopäivätyöstä se riivattu kieli poskella juokseminen ja lomakkeiden täyttäminen.

Tähän väliin onkin sitten hyvä jälkiviisastella että olisinpa ollut kerrankin fiksu ja roudannut tuon numero kolmosenkin mukana joka ikisellä visiitillä…

Loppu olikin sitten hankalampaa. Kahdesta lopullisesta vaihtoehdosta kun ei vaan osannut tehdä valintaa. Kaksi TÄYSIN erilaista laitosta ja kumpaankin olisi halunnut mennä yhtä paljon. Valintaa väännettiin vähän kuin olisi pitänyt päättää että amputoitaisiinkos nyt käsi vai jalka. Kummastakaan kun et välttämättä halua luopua.
Kyllä on vaikeeta nykypäivän nuorilla.

(Koska toistahan se oli silloin omassa nuoruudessa kun oli vaan se yksi ainoa kyläkoulu – minne tietenkin hiihdettiin laulaen kesät talvet viidenkymmenen asteen pakkasessa avojaloin – eikä tarvinnut harkitakaan koulunvaihtoja vaikka kuinka sapetti ko. laitos syystä tai toisesta. Koska niitä muita kouluja vaan ei ollut. Nih. Vanha kunnon kultainen nuoruus.)

No päätös tuli sitten viime minuuteilla tehtyä – kaksi viikkoa deadlinen jälkeen. Ja vieläkään ei kukaan ole vakuuttunut että menikö nyt ihan putkeen vai ei.

2

Siniset vaihtui punaisiin. Nähtäväksi jää vaihtuuko vielä mustiin.

Ja nyt. Kaksi kuukautta myöhemmin kun 13v on siirtymässä alakoulusta collegeen ensi vuoden alusta alkoi sama saakelin rumba. Samat väännöt. Samoista kouluista.
Kun jostain syystä se oman alueen koulu ei houkuta. Perperi sentäs.

Ja eikä siinä vielä kaikki.  Jotta saataisiin vähän lisäkiristystä hermoihin niin esikoinenhan se veti esiin kiristyskortin:
Pikkurääpälehän EI SAA valita sitä koulua minkä isorääpäle jätti valitsematta koska muutoin teinin elämä on pilalla koska paha mieli ja kateus ja yleinen teini-ikä.
Teini-ikä tosiaan….

Vähän kädet ristissä hartaana toivoin että jompi kumpi (tai jopa molemmat) kouluista olisi evänneet paikan (kuten toivoin esikoisenkin kohdalla) jolloin homma olis selkeä. Mutta ei. Molempien kohdalla hyvin vahva tervetuloa-viesti kilahti sähköpostiin.

Eli meidän Numero Kolmosen deadline kouluun ilmoittamisiin oli toissapäivänä. Päätös vaan on vielä tekemättä. Asiaa ei myöskään edesauta sekään että haluaisimme pojankin vaihtavan ensi vuonna koulua, samaan mihin siskonsa päätyi. Poika taas itse ei halua. Ja vaikka haluaisikin niin mitä jos molemmat likat päätyvätkin toiseen kouluun niin mihis tuo kolli sitten ujutetaan?

Alan pikkuhiljaa ymmärtämään käsitettä kotikoulu.

Luojan kiitos Mykkäponin kohdalla ei tarvitse vielä kolmeen vuoteen pähkäillä koulun vaihdosta.

Systeri tuli kylään

Pikkusysteri pakersi muutamat ylityötunnit ja kuittasi itselleen kevyen puolentoista kuukauden talviloman tänne meidän hoodeille. Vaikka ei täällä meidän pallonpuoliskolla mitään trooppisia hellelukemia kesällä(kään) ole niin kyllähän sitä nyt biitsisäitä jonkun verran aina löytyy että saa vähän nahkaan grillattua pintaväriä. Tai näin meni lupailemaan…

Ja niinhän siinä sitten kävi että kun kevät ja alkukesä oli ollut täällä poikkeuksellisen paahteinen ja kuiva, ja niitä biitsipäiviä oli pari kuukautta putkeen joka päivä, niin olisihan se pitänyt arvata että samana viikonloppuna kun systeri laskeutui kaupunkiin niin tuli melkein kuin talvi. Puolentoista kuukauden loman aikana ei päästy KERTAAKAAN rannalle rötväämään. Sadetta ja kylmää viimaa sitten oli senkin edestä. Sorry syrra! Ehkä ens kerralla sitten…?

Sen rantailun varaan olin vähän laskenut kun arkiautottomana jää vähän nihkeäksi nämä maisemien esittelyt täällä. Aika paljon sitten vaan tallailtiin näitä kotikylän polkuja ja välillä hypättiin junalla isolle kirkolle pyörimään.

_DSC6251

Systerillä oli sellainen kevyt pieni bucket-lista mitä juttuja olisi kiva nähdä. Kuten esimerkiksi pingviineitä. Vähän siinä partaani naureskelin että tottakai. Otetaan ensin sellaiset kolmen promillen kalsarikännit niin voidaan nähdään vaikka yksisarvisiakin.
(No onhan täällä niitä pingviinejä, meidänkin rantapuskat pesimäpönttöjä täynnä mutta eipä juuri kukaan paikallisistakaan niitä ole koskaan bongannut kun liikkuvat lähinnä öisin.)
Mutta voidaan mennä eläintarhaan, siellä on joskus hoitolan ikkunan takana jokunen toipilas nököttämässä.

_DSC6553

Käytiin rantsussa katsomassa Cyclone Gitan tuhoja (mitkä oli jo suurimmaksi osaksi saatu reilussa vuorokaudessa korjattua murtuneita betoniramppeja ja aaltojen tuomia roskakasoja lukuunottamatta) ja koitettiin bongailla meritähtiä kivenkoloista. Hörpättiin lämmikkeeksi pahvikuppikahvit kallionkolossa ja oltiin juuri tekemässä lähtöä kun paikallinen rantsumummo köpötti viereen, osoitti sormella taakse ja siinä metrin päästä meidän persuuksista nökötti kororā. Sinipingviini. Metrin päässä jumankauta. Ja me oltiin häipymässä siitä täysin sokeina pois. Urpot.

Jos systeri toi tullessaan kylmän sään niin toi kyllä mukanaan ihan hiton hyvän tuurikin. Nyt on meikäläisenkin bucket-lista yhtä riviä lyhyempi. Jei!

3

Ja ei tässä vielä kaikki: samalla viikolla nähtiin toinen mokoma (ja yksi kuollutkin) lillumassa Wellingtonin satamassa. (Ei erotu kuvassa)

_DSC6677

Meidän omassa lahdessa majailee kesäkausina paljon rauskuja. Niitä(kään) en ollut itse vielä bongannut muuta kuin kuolleena rannassa mutta yritys on kova. Haitakin siellä kutee mutta varsin harmittomia sellaisia, näykkivät lähinnä häirittynä joten ei estä lapsiperheitä lutraamasta biitsillä.
Jotain liikehdintää mekin nyt vedessä nähtiin joten ei muuta kuin zoomi kainaloon ja vauhdilla kahlaamaan lähemmäs. Aika vauhdilla muuten kahlattiin takaisinkin. Blondit!
Varsinaiset luontogurut!

_DSC6616

Hylkeet on helppoja, niitä täällä riittää ja jos ei kovin usein ihan omaan kotirantaan niitä eksy niin muutama takuuvarma kolonia löytyy vähän matkan päästä.  Ja toki sen kerran kun sitä kameraa ei ole mukana niin kahdeksan delfiinin lauma pyörii ihan nokan edessä kun ollaan rannassa kahvilla. Ihan käsittämättömän hieno maa tämä!
(Systerin visiitin jälkeen olen tänä vuonna onnistunut näkemään myös etelänmustavalaan ja merileopardin, huikea vuosi siis!)
2_DSC7421

_DSC7410

Haisulivauva. Söpö. Mutta haisuli.

Vaikka säät jäikin tosi tylsiksi (se ainoa helteinen viikonloppu kotipuolessa oli tietenkin juuri se, kun tehtiin pieni roadtrippi – vesisateessa, kuinkas muuten. Siitä oma postauksensa myöhemmin) niin ehkä se kuitenkin Suomen pakkaset voitti? Ja onhan tässä meidän kotinurkillakin ihan kivat maisemat, joskus tulevaisuudessa ehkä vielä pääsisi näyttämään niitä vieläkin rohevampia paikkojakin. Saas nähdä.

1_DSC6804_DSC6751_DSC6605

Pikkusysterille myös pahoittelut mahdollisista aiheutuneista traumoista (kuusi viikkoa majailua perunakellarissa tämän älämölölauman keskellä ei välttämättä ole ihan se ideaaliloma 😉 ) Ens kerralla saatetaan myös jopa syödä vähän terveellisemmin. Ehkä…

Passinperkuleet

Jos latvalahoille jaettaisiin vuosittaiset Oscarit niin kaverit kyllä mielellään joukkotodistaa että olisin joka kerta vahvasti ehdolla. Todennäköisesti olen tippunut syntyessäni synnärillä pää edellä sementtiin – tai jotain muuta vastaavaa – sen verran heikonlaista tuppaa olemaan tuo arjen-, järjen- ja kaikenhallinta.

Joku järkevä saattaisi tarkistaa ennen viisumeiden  anomista vaikkapa lasten passien voimassolopäivät. Etenkin jos sen viisumiprosessihelvetin aloittaa vain neljä viikoa ennen suunniteltua muuttopäivää. Joku vähemmän järkevämpi ehkä ei tarkistaisi.

Koska tässä saarivaltiossa ei ole Suomen suurlähetystöä niin sehän tarkoittaa koko kuuden hengen perheen lennättämistä Australiaan ja tietysti sellaiseen kaupunkiin mihin ei ihan suorilla lennoilla noin vaan pikkurahalla pujahdeta. Sillä hetkellä irtaimiston hävittämisten ja muuttojärjestelyjen keskellä sitä vaan epätoivoisena ajatteli että ihan se ja sama kunhan koneseen päästään, itketään sitten myöhemmin.
Ja vajaan vuoden päästä sitten melkein itkettiinkin. Meillä aikuisilla ei kyllä mitään hätää viisumien ja passien suhteen mutta lasten passien kohdalla kello tikitti. Uhka vai mahdollisuus?

Iso onni onnettomuudessa oli että Aussien puolelta tammikuussa lennätettiin kokeilumielessä passisalkku Uuteen-Seelantiin. Passinuusijoita otettiin vastaan vain rajallinen määrä, meidän helpotukseksi oltiin onnekkaita ja päästiin listalle, se siis tiesi kallista reissua pohjoiseen superkalliin Australian reissun sijaan..
Lapset tosin ei ihan hevillä nielleet asiaa mitenkään onnekkaana kun vuotta aiemmin heille ehdittiin mainostaa että pääsevät kenguruita bongailemaan. Murjottavat edelleen.

Jei!
Not.
Kakkamutsititteli se pysyy tiukasti päällä.

_DSC4714_DSC4744

Edellisvuonna tammikuussa vietettiin hääpäivää minä tyttären kanssa jäähallissa luistelukisoissa ja mies takapihalla taloa tyhjentäen ja irtaimistoa polttaen.
Tänä vuonna sitä päivää vietettiin istuen kahdeksan tuntia autossa matkaten Aucklandiin. Kyllä me tosin illalla leirintäalueella skoolattiin vinkulla kertakäyttömukeista ja mietittiin josko ensi vuonna sitten vähän tyylikkäämmin…

_DSC4759_DSC4778

Yksi yö Waitomossa, toinen yö Aucklandissa. Kotimatkan suhteen päätettiin heittäytyä oikein hurjiksi ja pidentää paluumatkaa yhden yön verran lisää ja kiertää länsirannikon kautta kun siellä suunnalla ei vielä oltu käytykään.
(Tai asutaanhan itsekin toki länsirannikolla mutta alempana.)

_DSC4801

_DSC4805

White cliffs ja mustat rannat

Taranakin alue ei sinällään herättänyt mitään suuria tunteita. Tai edes pieniä. Mutta Three sisters oli kyllä upea. Osuttiin kohdille vähän turhan aikaisin, pari tuntia ennen matalinta laskuvettä mutta päätettiin kuitenkin ottaa riski ja kokeilla pääsisikö kahlaamalla miten pitkälle. Ja jos ei niin sitten odotettaisiin parkkiksella kuten muutkin.

Ja kannatti. Me isommat pysyttiin kohtuullisen kuivina kahlaamalla reisiä myöten vedessä , Murjopurjolla vesi kyllä ulottui melkein kainaloihin saakka alkumatkan syvimmissä kohdissa mutta äkkiä se rantahiekka sieltä alkoi paljastumaan ja suurin osa matkasta päästiin ihan hiekkaa pitkin kävellen. Ja ei paljon kastuminenkaan haittaa – kesä kuivaisi jos ei sataisi. Ja ylläripylläri sittenhän taas satoi. (Pysyipähän turistivirrat poissa tieltä, kiitos vesisateen ja hyvin ajoitetun laskuveden)

_DSC4805_1_DSC4834Untitled_Panorama1Untitled_Panorama2_DSC4992_DSC4994

Omalla bucket-listalla oli ollut jo ennen muuttoa mm Elephant rocks ja täällä samalla alueellahan sen piti olla. Mutta kun en löytänyt vaikka kuinka tähystelin.
Vähänpä tiesin.
Ko. kallio kun oli näköjään vuotta aiemmin ottaa romahtanut ja vain rippeet enää jäljellä. Vasta myöhemmin paljastui kuvista että hyvinhän olin sitä (tietämättäni) kuvannutkin, kyllä se norsun pylly vielä siellä nätisti pilkotti.

Untitled_Panorama3Untitled_Panorama9Untitled_Panorama11

Kotimatkalla oli tarkoitus kurkata mm.  Mt. Egmont ja sen kansallispuiston vesiputoukset. Ja napata tietty se klassinen kuva Egmontin majakasta tulivuori siinä taustalla.
No nappasinkin. Mutta missä tulivuori? Kai se siellä jossain, ei vaan sään takia nähty siitä vilaustakaan vaikka ajettiin lähes kokonaan sen tulivuoren ympäri. Sade yltyi lopulta niin rankaksi että pakko oli jättää koko kansallispuisto putouksineen väliin ja tehdään uusi reissu joskus myöhemmin.

_DSC5082

Mutta nyt on passit. Ja monen monta kuvaa rantakallioista.
Nyt voisi sitten alkaa pistelemään roposia talteen seuraavaa passinuusimiproggista varten – josko sitä viidessä vuodessa onnistuisi saamaan kasaan ne matkalippurahat sinne Australian suuntaan sillä voi olla ettei käykään enää yhtä hyvä tuuri kuten tällä kertaa että passisalkku saapuisi tänne uudestaan.

Putangirua ja pari eväjalkaista.

Edelleen joulussa ollaan. Että hiljaa hyvä tulee…

_DSC3639

Remutaka hill, matkalla Cape Palliserille Tapaninpäivänä.

Taidan ens kerralla isolla kirkolla käydessäni investoida Lord of the rings-kuvauspaikkaopukseen. Kun en näistä mitään edelleenkään tajua. Voisi ainakin luntata että mistä nuoriso puhuu niin ei tarvitse yrittääkään ko leffoja katsoa.

Pinnacleseilla käytiin. Ja hylkeitä haistelemassa. Oli muuten jäätävä sää, ihan kuin nyt keskitalvella.

_DSC3712_DSC3703_DSC3705_DSC3708_DSC3733_DSC3782

_DSC3790

Ei tullut pahemmin vihreää viime kesänä nähtyä. Kuivuuden takia koko maa näytti tältä.

_DSC3828

_DSC3823

252 tai jotain porrasta. Persus ei kiitellyt. Eikä reidet. 

_DSC3911_DSC3912_DSC3861_DSC3863_DSC3919_DSC3837_DSC3939

_DSC3947

Tuttu näky nykyään. Kun meri vetää osan tiestä mennessään.

Että hyvää joulua vaan?

Että hyvää joulua vaan?

No hyvinhän tää sujuu. Bloggaaminen.
Eräs tuttava – joka on tajunnut olla liittymättä facebookiin eikä näin ollen näe meidän perheen jokapäiväisiä jonninjoutavuuksia – tuossa ihmetteli että missähän vika kun ei näe meidän kuulumisia blogista marraskuun jälkeen.
Niin, missähän lie vika….

Että joulukin tuli ja meni. Samoin kesäloma (puoli vuotta sitten), syksy, systerikin tuli. Ja meni. Ja tuli myös muutama hermoromahdus ja elopainokilo lisää ruhoon. Eli ihan perus.

Mutta nyt kun on keskitalvi kylmimmillään ja jotkut anniskeluravintelit näyttää mainostavan keskitalven joulubileitä keskellä kesä-heinäkuuta niin heitetään meidän puolen vuoden takaiset kesäjoulukuulumiset myös kehiin. Että pysyy tuttavat edes jotenkin kartalla. Itse en enää pysy.

Kuusi.
Jouluna kuulema pitää olla kuusi.

Kuusesta tuli hieman päänvaivaa. Kaikille olisi kelvannut joulupalmu. Kukkaro kuitenkin sanoi kirpeästi ei kiitos. Ja vaikken mikään jouluihminen olekaan niin muovikuusi on ihan ehdoton ei.
Isäntä (ja taas se kukkaro) sanoi taas jyrkän ein elävälle joulumännylle. (Kuusia kun täällä ei ole) Ja olisihan se ollut ihan hukkaan heitettyä ropoa kun hellelukemat oli paukkuneet jo toista kuukautta putkeen ja eihän täällä nämä paikalliset kuuselle (männylle) mitään vettä laita. Kuiviltaan vaan naulataan kiinni lattiaan (ihan oikeasti tuttava naulaa. NAULAA(!) puunsa olkkarin lattiaan kiinni. Normaaleilla ihmisillä, ainakin useimmilla, on toki se puulle tarkoitettu jalusta käytössä)
Joten tiukan väännön jälkeen alistuin ja tupaan tunkeutui kuitenkin se helevetin ruma ja halpa muovikuusi. Haisikin pahalle.
Mutta koristeissa pidin pääni: pallojen ja hilavitkuttumien sijaan iskettiin oksille rannalta kasa simpukoita, esikoisen vastusteluista huolimatta. Ehkä ens jouluna sitten jotain muuta, lupailin. (Lupauksethan on tehty rikottaviksi)

_DSC3163_DSC3120_2

Eka joulu upside down. Eli kesä. Vähän pihalla oltiin että mitä tehtäis, miten tehtäis, vietettäiskö aattona vaiko joulupäivänä? Mitä syötäis, mikä on Christmas crackers? Miten saada joulufiilis (Lapsille. Minen tartte enkä kaipaa) kun täällä kaupat on rallattanut joululauluja ja tonttukrääsää surffilautoineen elokuusta saakka kyllästymiseen saakka?

Se oli varmaa että rantsuun mennään. Jos sää sallii.

Satoi muuten vettä ja oli kylmää kuin lähikalakaupan kylmäaltaassa. Ei menty.

Jouluaatto (2)

Aattona ei sentään satanut. Mutta sen suunnitellun ‘grillaan itseni rusinaksi rantsussa-suunnitelman’ sijaan tyydyttiin ihan vaan lähinurkkien lyhyeen happihyppelyyn.

Joulun päivät lähinnä siis pideltiin sadetta sisällä, homehduttiin sohvalla leffoja katsellen, syljeskeltiin kattoon ja kuunneltiin muutaman pennun marinaa puuttuvasta joulufiiliksestä vaikka ahkerana emäntänä tekaisinkin nuille joulutortut ja riisipuurot (Ihme valitusta kun eihän tämä eronnut Suomen jouluista mitenkään muuten kuin lumen ja pakkasen puutteesta)

Joulunalus ja kesä noin niinkuin muuten oli aikas jees.
Aurinko paahtoi, meri oli ihan linnunmaitoa (en kylläkään ole vieläkään heittänyt talviturkkia), pilviä ei näkynyt pariin kuukauteen ja kylässä vallitsi vedenkäyttökielto kuivuuden takia. Mutta hittojako sillä vedellä muutenkaan kun rannassa makoilee päivät pitkät?

Pikkulikkojen koulupäivät oli suorastaan juhlaa kun harva se päivä oltiin luokkien kanssa milloin surffaamassa, milloin golffaamassa. Välillä käytiin koulun purjehduskurssilla ja pienempien kanssa harjoiteltiin rannassa vesipelastustaitoja. Ja sitten jotkut ihmettelee miksi viitsin roikkua vapaaehtoisena valvojana luokkien mukana. Ihme tosiaan. Hurjan kurjaa myöskin se että koulu sijaitsee rannan tuntumassa.

Oli koulussa gaalaa, oli joulukonserttia paahteessa tonttulakit päässä. Kyl mää niin vaan kovin näistä joululämpötiloista tykkään Suomen pimeyden, kylmyyden ja tiskirättiräntäkelien sijaan.

_DSC2994_DSC3071_DSC3518_DSC2556_DSC2715Että kyllä täällä tämä koulunkäynti on ihan ookoo hommaa. En vaihtaisi takas entiseen. Eikä varsinkaan kakarat.

Joulukuussa kävi myös vieraita. Ollaan oltu alusta alkaen asennoiduttu siihen että ei tänne maailman kaukaisimpaan kolkkaan ikinä kukaan suomea puhuva meille rantaudu.
Joskus sata vuotta sitten kävi studiolla perhe, joka ihan heittämällä meni kärkikastiin asiakkaissani. Sannan perhe on asunut vuosia ulkomailla, ensin Prahassa ja nyt viimeiset neljä-viisi vuotta Shanghaissa. Ja kun tyypit päätti tehdä joululomareissun tänne Uuteen-Seelantiin niin tokihan me tärskättiin. Roudasin raasut rantaan kameran kanssa mikä oli vähän virhe – ei sitä enää huomioi että nämä meidän alueen normaalit tuulet ei välttämättä olekaan ihan normisettiä muissa kaupungeissa (saatika maissa) asuville joten kameran edessä oli vähän haastavaa olla. (Sorry Sanna, mun olis pitänyt viedä teidät jonnekin pusikkoon tuulen- ja auringonsuojaan sen sijaan 😉 )

Heti perään maailmaa kiertämässä olleva kolleega piipahti vaimonsa kanssa kahvilla ja haastatteli Valovuodon podcastiinkin siinä samalla. Tapasin myös Hannelen ja Folkersin Wellyssa kahvilla kun olivat vaeltamassa Uutta-Seelantia päästä päähän. (Hullut!) Ja sitten tietty iki-ihana Emilia.

Ja kaikista suurin pläjäys oli kun systeri ilmestyi tupaan. Mutta se on jo niin pitkä stoori ettei siihen enää yks postaus riitäkään. Siitä joskus tuonnempana – tapani mukaan ehkä sitten ens jouluna?

Että onhan tässä ollut ihan vilskettä. Vuodenvaihteessa.

Mutta kun kerta aina olen näissä(kin) asioissa auttamattomasti myöhässä niin pelataanpa nyt kerrankin varman päälle:

_DSC2852

Että hyvää joulua vaan itse kullekin!
Siis sitä tulevaa joulua 2018!

Linkit:
Sannan blogi ja Uuden-Seelannin visiitti
Matkustamo
Hannelen ja Folkersin vaellus
Emilia – Sisu not Silence