Haluaako joku astmaatikko tulla kylään? Meillä ei tarvitse köhiä.
Villasukat saa talon puolesta, tervetuloo vaan!
New Zealand
Breaker bay & Makara beach
Käytiin vähän pyörähtämässä Breaker Baylla. Ihan kivan kipakka tuuli otti vastaan, eipähän tarvinnut taaskaan miettiä onks tukka hyvin. No ei oo.
(Breaker Bayn rantsu on muuten nudistiranta. Joku tavoilleen uskollinen sitä siellä nytkin makoili. Vähän jäi epäselväksi että mitä kiksejä se sieltä haki – täysin harmaa taivas ja sen verran hyistä viimaa pukkasi etelänavan suunnalta että teki melkein mieli käydä tarjoamassa poloiselle takkia tisujen lämmikkeeksi.)
Seuraavana päivänä päätettiin ajaa Makara Beachille, siellä(kin) kuulema ihan jees näkymät ja patikkapolut.
Alhaalla rantsussa näkymät olikin aika ok. Rähjäinen pieni kylä. Tai kylä ja kylä. Rannassa muutama hassu räjähtänyt talo ja nurin mennyt kahvila.
(Edit* kahvilaa kuulema kunnostetaan käyttöön. Mahtavaa. Ehkä siellä sitten käy asiakkaita sen verran että kannattaa. Täytyy käydä testaamassa)
Vähän viskottiin kiviä. Ja koitettiin pysyä pystyssä tuulessa, tallailtiin hetki rannanvierustaa ja törmättiin lampaisiin. Eivät ihan arvostaneet lähestymisyrityksiä.
Joku kehui että ylhäältä kukkuloiden päältä on huikeat näköalat ihan mihin vaan. No hitto, tokihan sitten sinne ajetaan.
Ajetaan muuten ehkä uudestaankin: iski meinaan sellaiset sumut päälle ettei edes nokkaansa pidemmälle nähnyt. Ihan turha reissu, käännyttiin takaisin ja lähdettiin hakemaan fish&chipsit.
Tuolla taustalla häämöttää tuulivoimaloita. Näettekö? No ei nähty mekään.
Ei oo tekemistä
Wellington ja vettä sataa.
Ei oo tekemistä.
Ei oo nettii, ei oo telkkarii. Eii oo huonekalui, ei oo lelui. Kirjatkin on luettu. Ihan tyhmää.
Ei oo tekemistä, ei oo tekemistä, ei oo…
Eiku.
Jokaisen päivän pelastus, satoi tai paistoi.
Pehmentää hieman uuteen maahan ja kieleen sopeutumista kun on moinen ylellisyys. Sen Suomeen jääneen trampoliinin tilalle. Voihan sitä tässäkin pomppia.
Bye bye matkalaukkuelämä!
Viisi ja puoli viikkoa, kahdeksan eri tilapäismajoitusta, noin 250 käveltyä kilomertiä (plus ne kävelyt missä askelmittaria ei ole ollut mukana), liian paljon pikaruokaa ja nyt se olis siinä. Viimeistä kertaa matkalaukut kyytiin ja auton nokka kohti pysyvämpää osoitetta, omaa kotia!
Wellington Zoo
En ole eläintarhaihmisiä. En pidä ajatuksesta että eläimiä suljetaan surkeisiin häkkeihin vaikkakin kuinka olisi tarkoitusperät lajien suojelussa.
Tein pienen periksiannon Wellington Zoon kohdalla, ensisijaisesti siksi että jälkikasvu alkoi käydä pahasti hermoille ja piti keksiä heille tekemistä. Tämän maan eläimistö on niin poikkeuksellinen muuhun maailmaan verrattuna että myös eläintarhat perustuvat lajien suojelemiselle ja säilyttämiselle. Joten heittäydyttiin turisteiksi ja lähdettiin (taas) etsimään kiwilintua.
Täytyy sanoa että vaikka osa (huom! Vain OSA!) eläimistä elääkin aidattuina niin aika hyvä paikka kaiken kaikkiaan. Kun tiellä vastaan loikkii vapaana kenguruita ja emuja, tai puskasta keskelle tietä pöllähtää vähemmän eksoottisemmat lammas ja porsas, niin jäähän siinä haavi auki että missä aidat, missä ahtaat häkit. Tai kun pitää varoa pingviineitä (kuten näköjään ihan muuallakin tässä maassa, esim. autolla ajaessa) niin voi vaan ilokseen todeta ettei tämä eläintarha nyt ihan sieltä pahimmasta päästä ole.
Tahi, the one legged, rescued kiwi bird
Toistaiseksi ensimmäinen eläintarha mihin oikeasti voin mennä uudestaan, ilman että tulee paha mieli.
Vaihtelu virkistää?
Ilmankos ei ollakaan kovin virkeitä kun ei tässä juurikaan mitään vaihtelua ole ollut. Vaan tarviiko niin ollakaan? Kun ei ole mihinkään kiire eikä muutakaan voi tehdä. Ollaan vaan ja lorvitaan.
Ja minä voisin vaan elää näistä rannoista. Säällä kuin säällä. Joka aamu on vuorovedet tuoneet rantaan taas uusia juttuja ja vieneet eilisen päivän rakennelmia mennessään. Taskut täyttyy aarteista. Ja hiekasta. Onhan tää nyt vähän mahtavaa!
Kyllä me ihmetellään tätä eloa täällä vielä pitkään ennen kuin totutaan.
Joten eiköhän näissä tunnelmissa jaksaa vielä kaksi viikkoa odottaa. Kotiavainta.
Koulujuttuja
Lapsilla loma sen kun vaan jatkuu. Eikä ketään kyllä haittaa. Lomailkoot nyt kun se perinteinen kesäkuussa alkava pitkä loma jää väliin. Täällä kun kesäloma loppui juuri ja kesäkuussa onkin talvi.
Kouluasioita ei oikein etukäteen pahemmin voinut suunnitellakaan kun ei ollut tietoa tulevasta asuinpaikasta. No nyt on.
Vuokrasopimus on allekirjoitettu, alueen zone selvillä ja päätöksiä piti tehdä.
Pikkulikoille oli kaksi vaihtoehtoa. Molempiin oli sovittu haastatteluajat ja tarkoitus oli että haastisten perusteella saavat sitten valita mieleisemmän.
No ei mennyt ihan niin. Kun en enää jaksanut.
Tämän tilapäismajoitusten arpomisten kanssa kun ei yhtään tiedä mistä heräät minäkin aamuna niin pariin otteeseen jouduin perumaan toisen koulun haastattelut. Sitten en enää jaksanut, päätin että siitä mennään mistä aita matalin ja mennään siihen kouluun missä jo ehditty käyty urkkimassa.
Maaliskuun puolen välin jälkeen rääpäleet aloittaa koulutaipaleensa Plimmerton schoolissa.
Koulu on täkäläisittäin pienehkö (n.500 oppilasta), hyvämaineinen, rauhallisella paikalla. Noin puolen tunnin kävelymatkan päästä tulevasta kodista. Rantaa pitkin. Sanonko uudestaan? Rantaa pitkin.
Englannin tukiopetusta ei ole vaan kielitaidottomina vaan yrittävät sinnitellä joukossa, varsinainen kielen opettaminen tapahtunee sitten ihan kotioloissa, koulussa ei tähän resursseja ole. Eikä kokemustakaan.
(Itseni tuntien voi olla ettei ole niitä resursseja kotonakaan. Menkööt virran mukana, kyllä kai ne sitten joskus oppii)
Teineille tuli luvattua vähän liikoja. Lupailin että JOS zonen ulkopuolisiin kouluihin mahtuu, niin saavat itse valita mieluisan laitoksen. (Luojan kiitos sanoin JOS!)
No mahtuiko mihinkään? Eipä tietenkään. Herra B jo muutenkin totesi ettei halua valita mitään, Neiti B:llä sen sijaan oli kova hinku tyttökouluun. (Täällä usein on erikseen tyttö-ja poikakoulut noille hormoonimyrskyikäisille)
Ylläripylläri jokaisesta tuli vastaus että täyttä on ja jonotuslista on pitkä, tervetuloa tiedustelemaan jonotustilannetta uudestaan marraskuussa.
Päätös oli siis helppo muttei suinkaan toiselle mieluisa. Molemmat aloittaa Aotea Collegen uniformuissa jahka sellaiset saadaan sovitettua ja tilattua.
Ja koska ei ole mitään asiaan liittyvää kuvaa olemassa niin laitetaan sitten täysin asiaan liittymätön:
Nga Manu
Kiwilintu, kiwilintu, kiwilintu. Tahtoo nähdä kiwilinnun. KIWILINTU!
Ja sitten sitä pakataan kersat autoon, hellepäivänä. Agendana Nga Manu Nature Reserve ja toiveena nähdä tuo pitkänokkainen pulu. Ja kuopuksen fanittamasta tuatara. Me aikuiset taas haluaisimme tutustua enemmän paikalliseen kasvistoon mutta tietäähän tuon että ajatus on täysin tuhoontuomittu. Neljän kakaran kera ei tarvitse olla selvännäkijä että muutamassa tunnissa on jo otsasuoni piukkana ja ensimmäiset riitelijät pistetty jäähylle.
Ja niinhän se vähän menikin. Ankeriaita ei sitten kukaan halunnutkaan ruokkia, opastetulle kiertokäynnille ei jaksanut lähteä, pullasorsia sen sijaan olisi haluttu syöttää koko loppuvuoden viikkorahojen edestä. Tosi eksoottista.
Biitsille tuntui olevan kovin kiire, vähän itse kullakin. Sen verran vilpoisia sadepäiviä tässä ruudun läpi tuijoteltu joten ihan parkumatta lähdettiin rantahiekalle istuskelemaan. Uusitaan Nga Manussa käynti paremmalla ajalla. Ehkä ilman lapsia.
(Ja onnistuttiinhan näkemään vilaukselta tuo legendaarinen kiwi, nocturnal-talossa. Aikamoinen hannuhanhi saisi olla jotta sellaisen onnistuisi ihan luonnosta yöllä bongaamaan)
Ajantappoa
Paljon ollaan vietetty aikaa Kapiti coastilla. Kun ei tuolta kaupungistakaan kattoa pään päälle saa. Pariin otteeseen yövytty Waikanae beachilla, yhden pätkän jonkun tuntemattoman omakotitalossa Paraparaumu beachillä. Mikä oli lasten kannalta jo aika luksusta koska kyläkauppa ja kahvila. Useampikin.
Eipähän tarvinnut pelkästään sisällä nenää kaivella ja kattoon syljeskellä sadetta pitäen. Sai tehdä sen saman tuossa leikkipuistossa tihkusateessa.
Mikäs tässä. Waikanae beachillä taas. Upeet rannat, tylsyyteen homehtuvat kakarat. Koska sataa. Sataa ja sataa.
Ei tässä nyt kukaan valita (eipä!) mutta toki kaupungin suunnalla olisi ehkä helpompi hoidella käytännön asioita, täältä landelta se vaan ei onnistu ilman puhelimia ja nettiyhteyksiä. Kylässä kyllä on syöttölä-juottola missä mainostetaan ovessa notta: “free wifi.”
Mahtavaa! Mahtavampaa olisi jos se jopa toimisi. Mahtavaa olisi myöskin jos sen olisi tiennyt ennen eväiden maksamista.
“Sorry, no connection today!” No eipä toiminut eilenkään eikä varmaan huomennakaan. Joten pitäkää tunkkinne, ruojat!
Karma. Karma cola. Kuulostaa just sopivalta.
No tihkusateessa on kyllä ahkerasti raahattu tätä laumaa tuntitolkulla ympäri tämän eläkeläiskylän pihoja. Huokailtu upeille maisemille, ihasteltu lintuja, kummasteltu iloisia ja hymyileväisiä ihmisiä (weirdos!) ja syöty vähän jätskiä. Ja vähän lisää jätskiä. Pitää ehkä käydä ostamassa uudet housut. Koska liikaa jätskiä.
Tūī – ehdoton lemppari. Aivan käsittämätön ääniskaala. Parempaa herätyskelloa ei olekaan.
Rantsuelämää
Tiiättekö! Ei ihan kauhiasti stressaa ettei ole asuntoo. Tai että ollaan tuppukylässä. Tai että säät on vähän mitä sattuu. (Ihan kuin Suomen kesä)
Katsokaas kun on vähän rantaa.
Pennut vaan valittaa. Kun ei oo wiffii eikä taivaskanavii. Eikä ees ostarii. Pelkkää hiekkaa ja simpukkaa. Kiittämättömät retaleet.
Turvat umpeen ja tossua toisen eteen, askelmittari kiittää! Niin lottovoittajafiilis!
Kiwikausi 