Sunnuntai. Aika perus.

Piti tehdä vähän yhtä ja sitten vähän toista. Lähinnä sisähommia sateen takia.
Mutta koska jälleen kerran sääennuste ei pitänyt paikkaansa (eli feidas, kuten Neiti Näsäviisas meitä kalkkiksia valisti) niin vaihdettiin suunnitemia ja lähdettiin ajelemaan ilman sen kummempaa ajatusta.

Useimmiten päädytään aina rantoja koluamaan joten ajateltiin nyt mennä poikkeuksellisesti metsään. No hyvin ajateltu mutta rannallehan sitä taas ajauduttiin. Ylläri.

Kapiti coast on meidän lemppari, rannat jatkuu kymmeniä ja kymmeniä kilometreja silmänkantamattomiin. Ja yleensä ihan autiona vaikka jokunen koiranulkoiluttaja tai ratsastaja vastaan joskus tuleekin.
Osa lapsista ei oikein käsitä mikä tässä alueessa niin kiehtoo. Yksi viettäisi mieluummin aikaansa Wellingtonissa kaupoilla luuhaten, toinen kotisohvalla maaten. Kolmas murisee ihan periaatteesta oli kyse mistä tahansa ja neljäs se aina vaan hymyilee. Koska rannalla voi yleensä nähdä koiria. Ja vaikkei näkiskään niin hymyilee se silti.

Tämä kuva poistettaneen piakkoin. Jos kameraprotestinen Herra B niin vaatii. Katsotaan kauan siihen meneekään.

Ei huono.

Talvikeleiksi sää oli tosi leuto vaikkei aurinko paistanutkaan, farkut ja huppari oli todellakin liikaa. Pienin murjotti pyyhkeen puutetta ettei päässyt uimaan joten päätti sitten uhmata kylmää vettä kotioloissa. Vaikka altaan vesi on ihan yhtä viileää kuin merivesikin, ehkä siinä viidentoista paikkeilla. Ei tunnu kuopusta haittaavan.

Pikkuisella kotipihalla vaikea uskoa että eletään keskitalvea: sitruunaa puskee niin ettei tosikaan, aloet kukkii ja silmä lepää alhaalla ohilipuvia kalastusveneitä tuijotellessa. Jotenkin on vieläkin niin kovin vaikea tajuta että me nyt todellakin asutaan täällä. Pysyvästi. ❤

Life is good.